Niinkauan kuin muistan, olen aina piirtanyt isan kuvan isanpaivakorttiin. Isi oli helppo piirtaa; vahan partaa ja viiksia, silmalasit ja hassu hiuskiehkura otsalle. Muistan kuinka rutsasin kuvan 5minuutissa koulussa kuvistunnilla ja kaikki aina sanoi, etta se on ihan isasi nakoinen :)
Piirsin isin kuvan taas. Otin mallia valokuvasta. Siita ei tullut mikaan loistopiirros, vaikka vietin sen piirtamiseen paljon aikaa. Keskityin jokaiseen naururyppyyn, hassuun hymysuuhunsa ja isoihin kuunteleviin korviin. Tyypillinen ilme :)
Isi ei ole taalla enaa korttia vastaanottamassa. Han kuoli 9. tammikuuta 2007, vain 5 paivaa maksasyovan toteamisen jalkeen. Paria tuntia aikasemmin olin jutellut isin kanssa puhelimessa. Han kuullosti tosi vasyneelle ja luovuttaneelle miehelle. Yritin piristaa ja kannustaa, kaskin levata kunnolla ja lupasin soittaa seuraavana paivana taas. Ei 'tarttenut' soittaa...isi vaipui ikuiseen lepoon. Viimeinen toivotukseni "lepaa nyt kunnolla" jai kaikumaan ironisesti muistoihin. :')
Kukaan ei ollut odottanut moista menetysta, varsinkaan etta se tapahtuisi niin nopeasti. Mutta isilla ei ollut taistelutahtoa, eika meilla muilla ollut paljoa rahkeita uskoon ja toivoonkaan; aitimme nimittain oli juuri kuollut 3,5kuukautta aikaisemmin taisteltuaan vuoden hitaasti mutta varmasti jokapuolelle leviavaa melanoomaa vastaan. Han taisteli lujasti parantuakseen. Meita muita rohkaiseva ja lohduttava hymy oli aina kasvoilla. Han ei ikina valittanut, eika ollut katkera, eika luovuttanut ennenkuin oli ihan pakko - ja sittenkin vasta sen jalkeen kun oli ihan varma, etta me parjataan ja tullaan nauttimaan elamastamme ja menestetytaan kaikessa, mihin ryhdymme ja olemme onnellisia.
Voi kuinka paljon hellyytta on kadessa, joka vilkuttaa hyvastiksi.
Voisin kirjoittaa aidista loputtomiin. Han oli upea ihminen. Ihailen ja kunnioitan hanta NIIN paljon, tein sita jo ennen hanen sairastumistaan. Haluaisin, etta ihan kaikki ihmiset jotka minut tuntee, tietaisi miten uskomaton upea ihminen aitini oli!
Kaikkein eniten sattuu, ettei omat lapseni (joita toivottavasti joskus tulee tupaan!) tule ikina tapaamaan mummia. Miten osaan heille kertoa, millainen han oli? Milta kuullosti, milta halaus tuntui!
Molempien vanhempien sairaudet ja pois nukkumiset on opettanut mulle paljon. Sitakaan en pysty kaikkea tahan kirjoittamaan, ei riittaisi tila bittiavaruudessa :')
Tiedan milta tuntuu, kun laheinen taistelee sairautta vastaan. Tiedan, miten paljon usko, toivo ja rakkaus antaa voimaa. Tiedan, etta asiat jarjestyy aina parhaiten pain, vaikka se ei aina tarkoita parantumista. Uskon taysilla edelleen, etta sairauksista voi myos parantua, vaikka vanhempani ei parantunut.
Kuolemat olen pikkuhiljaa oppinut hyvaksymaan; ehka nain oli sitten parempi. Muita vaihtoehtoja ei ollut enaa. Mutta itse sairastumisia en voi mitenkaan ymmartaa tai hyvaksya! Kukaan ei voi mitenkaan minulle kertoa, niin etta voisin asian hyvaksya, miksi heidan piti sairastua. Olisin tarttenut aitia ja isaa viela niin moniin asioihin! Ja niin olisi monet muutkin.
Mutta onneksi he saivat elaa onnellisen elaman yhdessa, heilla on upeat lapset ja saivat nahda ja tutustua aimokasaan lapsenlapsia myos. He voivat rauahassa levata, tietaen, etta saivat elosta kaiken mahdollisen. Ja he olivat siita aina kiitollisia. Nyt on meidan tehtava jatkaa selka suorana elamaa; ottaa siita kaikki irti, nauttia, rakastaa ja olla kiitollisia.
Juuri niinkuin aiti ja isi oli meille jokatapauksessa aina suunnitellutkin.
Elama jatkuu ja suru helpottaa. Se ei unohdu, eika ikava lopu, mutta ajanmyota helpottaa.
Luojan kiitos mulla on hani, joka sai tutustua vanhempiini kunnolla ja tietaa mita olen kokenut. Luojan kiitos mulla on isoveljet ja heidan perheensa, ilman toisiamme emme olisi tasta koettelemuksesta selvinneet nain.
Isanpaivana, kuten kaikkina muinakin paivina, palaa meilla kynttilat aitille ja isille.
Levatkaa rauhassa rakkaat!
p.s. tiedan, etta kommentoiminen tallaisiin juttuihin ei ole helppoa. Ihmiset aina sanoo "en tieda mita sanoisin" -- itsekaan en tieda mita sanoa.
Tuntuu, ettei mitkaan sanat riita kertomaan ihan oikeasti naita tuntemuksia ja kokemuksia.
En kirjoittanut tata juttua tehdakseni ketaan surulliseksi tai keratakseni saalia tai odottaen "oletpa voimakas" tms kommentteja. Tama nyt vain on niin suuri osa mun elamaa ja vaikuttaa lahes jokapaivaisiin asioihin, joten halusin teille kertoa.
Mutta tietty saa kommentoida, mutta vain jos silta tuntuu! :)
18 comments:
Olet ollut todella onnekas saadessasi tuollaisen äidin, joka rakasti noin paljon muita. Olet myös ollut onnekas, että isäsi on ollut rakastava ja läheinen sinulle. Sinulla on muistojen lisäksi vahva pohja elämään ja hyvään itsetuntoon. Se on paljon enemmän kuin monella, joiden vanhemmat vielä ovat ja jotka isovanhempina saavat olla.
Itketti ja hymyilytti, ei kai tästä tarvinne muuta sanoa. :)
Hei, tuohan on mun isäni:) Ihan saman näköinen;)
Luin tuota sun kirjoitusta ja meidän tilanteen tuntia voit ehkä kuvitella mitkä on mun tuntemukset. Kyyneleet valuvat poskellani, mutta oli kuitenkin lohduttavaa lukea tuota.
Olet onnellinen kun sulla on ollut tuollaiset vanhemmat! Toivon, että meidän tytöille jää meistä molemmista ja etenkin isästä hyvä ja rakas muisto sitten jos/kun hän jättää meidät.
Usko, toivo,luja tahto ja rakkaus saattavat auttaa hyvinkin paljon tuota kauheaa mörköä vastaan.
Vanhempasi katselevat sieltä jostain sinua ja lähettävät suojelusenkelit lähellesi. *halit*
kiitos anonymous: olen todella onnellinen, etta minulla oli / on tuollaiset vanhemmat!
Maija, :')
finkinja
ajattelin sinua kun kirjoitin tuota ja toivon, etta oma uskosi ja toivosi miehesi parantumiseen sailyy, silti!
tuossa tilanteessa ei muu auta! Luovuttaminen olisi kaikkein pahinta.
Tunnen aidin ja isin lasnaolon usein hyvin voimakkaana. Heilla ei ole hataa, heilla on hyva olla, he ovat yhdessa.
"Kun olet surullinen, katso sydameesi, ja huomaat itkevasi sita, mika on tuonut sinulle paljon iloa."
haleja!
Kaunis kirjoitus, Maamaa. Kuten yllä jo kommentoitiinkin: kyynel ja hymy tulivat multakin yhtäaikaa.
Mieheni ukki täyttää tänään 96 vuotta ja mumminsakin on jo 88-vuotias (pian 89). Toivovat kuulemma koko ajan, etteivät aamulla enää heräisi (ovat mieleltänsä skarppeja ja asuvat palvelutalossa eli eivät ole täysin toimintakyvyttömiä fyysisesti, mutta monet vaivat rassaavat). Mieluusti olisivat antaneet pitkistä vuosistaan 'nuoremmille'.
Ihanaa, että sulla on hyvät ja lämpimät muistot molemmista vanhemmista. Kuva äidistäsi on kovin kaunis :)
Kiitos, kun kerroit meille! Minusta tuntui siltä, kuin kuuntelisi kaveria kynttilän valossa. Kerrot kauniisti vanhemmistasi. Isäsi kuvasta tulee tuttuuden tunne, sellainen selittämätön.
Kiitos Leena :')
On tama elama vaan ihmeellista!
Mun isanaiti, Mummu, on edelleen voimissaan han on myos 88vuotias. Hanen 3 lapsesta on 2 jo menehtynyt... ja aviomies, ja 'poikaystava' ja monet muutkin ystavat... Han sanoo myos monasti, ettei ymmarra miksi han on viela 'taalla' kun niin monet nuoremmat on jo poissa.
Ei kai sita osaa kukaan ikina selittaa, naita elon koukeroita.
Kiitos - munki mielesta Aitini oli tosi kaunis, seka ulkoota etta sisalta :)
raton, kiitos kun 'kuuntelette'! :')
Maamaa, mulla (meillä) on myös blogi, mutta ei-niin-kovin-julkinen. (ei salasanan takana, mutta hakukoneilta lukemattomissa) Jos haluat seurata irkkueloa Malahidessa (varsin perhepainotteista), niin laita meiliä perherosti@gmail.com niin laitan osoitteen :)
Kauniisti kirjoitettu! Elämä todellakin on suuri arvoitus jonka kiemuroita ei koskaan saa selvitettyä.
Maamaa, kaunis kirjoitus,se liikutti ja nosti palan kurkkuun.Mun molemmat vanhemmat kuoli kanssa syöpään liian nuorena, tiedän miten raskasta se voi olla. Mutta onneksi sinullakin on lämpimät muistot jäljellä.
Kiitos Jonna
yaelian, iso hali!
"kohtalotovereita" on liian monta...
Kauniisti kirjoitit ystava niin kuin sulla aina on tapana. Minakin taalla kyynelehdin vaikka naa kaikki jutut jo tiesinkin.
Tsemppia jokaiseen paivaan!
Kiitos mamae :')
Kaikille tsemppiä jokaiseen päivään! :)
Snif! Ihana postaus, ihanasti kirjoitat. Olen pahoillani että olet menettänyt jo molemmat.. Ja niin lähekkäin toisiaan.
Isäsi kuva on todella paljon hänen näköisensä!
Kiitos Sennie
Kun heitä ei enää ole, tunnen itseni useimmin kuin aikaisemmin taas pikkuiseksi lapseksi, kun ikävä äitiä ja isiä on niin suuri.
Hei!
Eksyin Piilomajan kautta tänne ja lueskelin vähän kirjoituksiasi, kunnes törmäsin tähän. Olen itse tilanteessa, että oma lapseni ei koskaan tavannut omia vanhempiani, isä kuoli kun olin 15 ja äiti kun olin 22. Mummosta ja vaarista kuitenkin kerron usein, ja näytän kuvia ja joskus yhdessä itketään kuinka epäreilua on, ettei tyttö heitä tapaa. En ole itse koskaan tavannut kummankaan vanhempani vanhempia, eli tiedän millaista on kasvaa ilman isovanhempia. Se on erilaista, mutta siihen kasvaa ja sen hyväksyy, tavalla tai toisella.
Sinulla on kiva tapa kirjoittaa, kirjoita tarinoita vanhemmistasi muistiin, omista tunteistasi ja sitten joskus voit antaa ne toivottavasti lapsellesi tai lapsillesi!
Hei Minna ja kiitos kommenteistasi.
Kirjoituksia, valokuvia ja muistoja on paljon vanhemmista: sekä mun että heidän itsensä kirjoittamia, joten toki on paljon jaettavaa omille lapsille sitten joskus -- onneksi! :)
Post a Comment