Omituisten otusten kerho

Takas oon Dublinissa ja blogattavaa on ihan hirveesti! Kauhee kirjotusripuli! :D
Mun pitää kirjottaa hauskoja vastaantulleita juttuja tuolta Sofian reissulta ja myöskin näpytellä musta ja hanista jotain "historiaa", sillä tänään meillä on 5vuotis seurustelupäivä :)
(Onnea meille! ;))

Haluan kuitenkin alottaa tästä:
Sennie Kotiin kolmesta kolkasta haastoi mut outous-meemiin blogissaan:

Tehtävänanto: "Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

Eli nyt listataan sitten omituisuuteni tähän! :)
Yritän laittaa semmosia, joita ei ole vielä tullut muiden omituisuuslistoissa vastaan; monilla teistä jo vastanneista oli paljon omituisuuksia jotka tunnistan myös itsestäni! :)

Mulla omituisia tapoja riittää ihan hillittömät määrät, 5 omituisinta on ehkä vaikea eritellä, mutta yritän… :) (silläkin riskillä, että joku teistä kutsuu valkopaitaset viemään mut hoitoon!) :D

1.) Jännitän ”pikku-puheluita” (siis puhelinsoittoja), erityisesti jos joudun juttelemaan tuntemattoman kanssa. Taxien, pizzojen yms tilaaminen on ihan painajaismaista, samoin pöytävarausten soittaminen ravintoloihin tai ajanvaraukset kampaajalle yms. En tiedä mistä on saanut alkunsa, mutta sydän alkaa tykyttämään hermostuneesta jännityksestä ja käyn aina keskustelun läpi moneen kertaan päässä ennen kuin uskallan soittaa. Jos vain suinkin mahdollista, niin mielummin marssin paikanpäälle tekemään tilaukset ja varaukset tai lähetän sähköpostia.
Nytkin kun menin Sofiaan työmatkalle ja piti etukäteen tilata taksi hakemaan aamusta kentälle, niin tilauksen teki puhelimella hani. Sitä mun panikointi naurattaa suunnattomasti, mutta mun mielestä se ei ole yhtään hauskaa… Ujostelen hyvin helposti ja panikoin paljon muustakin turhasta, mutta tämä on ehkä omituisin tämä puhelupaniikki :D
Omituisuus nro 1:een on kyllä ratkaisu, ja se on omituisuus numero 2.

2.) Panikoinnit, jännitykset ja ujoudet katoaa kokonaan, jos satun olemaan jonkun sellaisen ihmisen seurassa joka itse jännittää tai ujostelee. Silloin mä muutun hyvin itsevarmaksi ja rohkeaksi ja reippaaksi. Esim. noin yleensä mun mielestä julkisten puheiden pitäminen tai tärkeiden kokousten vetäminen on ihan kamalaa! Mutta jos joku muu hermoilee vieressä samasta asiasta myös, niin musta tulee ensin ”äitihahmo” joka rohkaisee sitä toista ja sitten musta tulee esimerkin näyttäjä: ”näin helppoa se on!” ”eihän tässä ole mitään kamalaa!” ”mua ei pelota yhtään!” Ja sitten pidän hienoja puheita ja vapautuneita kokouksia! Tällaisissa tilanteissa mun tärinä-punaposki-paniikki iskee vasta jälkikäteen: ”Hertsileijaa! Pidin puheen tosta noin vaan!”

3.) Oon tosi pikkutarkka: kaikki asiat pitää olla jossain loogisessa ja silmälle kivannäköisessä järjestyksessä; kirjat, johdot, paperit, korut, astiat, vaatteet, valokuvat, kengät yms, jopa rahat lompakossa. Jo kouluaikana kynät oli penaalissa aina hyvin tarkassa järjestyksessä :D En voi olla rauhassa, jos tavarat ja asiat eivät ole järjestyksessä – en, vaikka sekamelska olisi kaapissa näkymättömissä.

4.) Ääneni muttuu vähän, kun puhun eri kieliä ja joskus myös tiettyjen ihmisten seurassa. Suomea palattaessa ääni on vähän matalampi ja kovempi, kuin esim englantia puhuessa. Ruotsia puhun ihan pehmoisella äänellä, ja sitten taas Saksaa en voi puhua ilman että ääni muuttuu komentavaksi. Suurin ääniero on kun väännän (sitä vähää mitä osaan)Venäjää; sillon ääneni on ihan tunnistamaton nasaali-kurkkuääni :D! Hanille lässytän, kavereiden kanssa desibelit on taivaissa ja töissä ääni on sivistyneesti hiljaisempi :D

5.) Puhun meidän autolle ja taputtelen sitä kuin koiraa. Joka aamu sanon ”hei Punto!” kun istun autoon ja taputan ratin yläpuolelta tervehdykseksi :D Kun oon päässyt turvallisesti perille ja saanut auton hienosti parkkiin, niin kehun autoa ”hyvä Punto!” (niin merkki on siis Fiat Punto). Tämän tavan olen perinyt äidiltäni, hän esimerkiksi aina taputti meidän kesämökkiä mennen tullen ja kiitteli mökkiä viikonlopuista, pyysi pysymään pystyssä myrskyissä ja kun mökiltä lähdettiin niin äiti aina sanoi talolle ”nähdään ensi viikonloppuna!” :)

Siinä ne. Olipas pläjäys ja teille sulateltavaa! :D

Vuorostani haastan seuraavat viisi bloggaajaa tähän samaiseen meemiin: Finkinjan, Ebrufinin, Susan, Ratonin ja Merjan.
Ja muutkin saa osallistua: näitä toisten omituisuuksia on tosi kiva lukea ja omiaan miettiä…

Eli eikun omituisuuksia listaamaan ihkut blogikaverit!