Isille

Isi oli hassu. Isi tykkäsi kertoa tarinoita ja olla perheen ympäröimänä. Hänellä oli lapsen mieli, hän rakasti ottaa valokuvia ja kotivideoita.

Hänellä oli mielestään absoluuttinen sävelkorva, ja sen mukaisesti hän kajautteli tasaisin väliajoin ilmoille erilaisia aarioita. Kaksi suosikki luritusta, jotka hän lauloi korkealta ja kovaa, ja usein, oli lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta mahtipontisia. Toisen sanat meni näin: "..Nää näi-tä laulu-ja onn,..joita o-saa mä enn! " (loppuu seinään.) Ja toisen: "Tai-da-dai, kul-ta käköset kukkuu!.." (voikun kuulisitte sävelmätkin!) Näiden lurausten perään isi aina nauroi, sanoen että ei kertakaikkiaan pystynyt pysäyttämään laulun tuloa.

Aina kun hän aivasti, tuli aivastuksen perään korvia huumaava karjahdus, ja sen jälkeen toteamus: "Oho! Meinas tulla aivastus!" ...nyt huomaan itse toistavan samaa kovaäänisten aivastusten perään ...

Hän rakasti mökkielämää ja veneilyä merellä. Kaikki kesät hänellä oli päässä kipparilakki.

Alla olevassa kahden kuvan kollaasissa vasemmanpuoleinen kuva on veneeltämme; isi kipparilakissaan kipparoimassa Bromarvin lähistöllä. Taustalla näkyy alueen kuuluisa Lemmentemppeli, jonka ohi veneilimme usein. Kuva on arviolta kesältä -86.

Oikeanpuoleisessa kuvassa isi on Hangon Piratessa syömässä keväällä 2006.

Hanko-Tammisaari-Tenhola -akselilla vietimme kaikki kesät merellä ja kesämökeillä.

Isi tykkäsi öljyväreillä maalaamisesta, ja meillä on edelleen hänen tekemiään taideteoksia muistoina. Tauluja ja myös mm. kiviin maalattuja hahmoja. Nuorena poikana isi soitti haitariakin, ja kävi jopa baletissa ! :D (tosin äitinsä, eli meidän mummun pakottamana vain pari kertaa... :))

Kun olin pieni, isi oli aika usein työmatkoilla. Muistan kuinka ihanaa oli saada isi aina matkoilta kotiin, tuliaisiksi sain kansallisnukkeja - kokoelmani olikin komea!

Isi ei ollut kovin aktiivinen meidän lasten touhuissa, enemmänkin seurasi sivusta meidän menoa. Lämmin, mutta ehkä hieman etäinen isähahmo. Tiedän, että molemmat veljeni ovat siitä ehkä jonkinverran katkeria, ettei isi ollut sellainen jonka kanssa käytiin kalassa, tai pelattiin jalkapalloa, tai mentiin viettämään isä-lapsi -aikaa. Hän antoi äidin olla meille se tärkein. Mutta siitä olen varma, että isi rakasti meitä lapsia täydestä sydämestään ja teki parhaansa meidän kanssa.

Kun muutin kotoa pois 19-vuotiaana, välit isin kanssa läheni. Vasta vuosien päästä äiti kertoi minulle, että isi oli ollut kovin masentunut kun kaikki lapset olivat kotipesästä lähteneet. Oli ollut kova pala isille todeta, että se vaihe elämästä oli ohi, että lapset vielä asui kotona. Isi tunsi itsensä vanhaksi ja varmasti jollain tasolla ymmärsi vasta sitten, että olisi ehkä voinut tehdä enemmän asioita meidän lasten kanssa ... Lapsenlapsilleen, veljieni lapsille, isi olikin jonkinverran 'aktiivisempi' vaari.

Kun muutin pois Suomesta Irlantiin, välit lähenivät entisestään. Oli helppo puhua suorempaan tunteista, sekä iloisista että vaikeistakin asioista, kun oli pidempi välimatka eikä isiä tavannutkaan kuin muutaman pätkän vuodessa.

Ainoana tyttärenä, sekä kuopuksena, toki mulla oli ehkä erityisasema isin ajatuksissa... Sain kuulla usein häneltä kehuja meistä kaikista 3 lapsesta, siitä miten ylpeä hän meistä oli ja kuinka paljon hän meitä rakasti. Hän kertoili meistä ystävilleen ylpeänä, kannusti opinnoissa ja töissä, ja elämässä eteenpäin. Hiljaa itsekseen. En tiedä saivatko veljeni ikinä isältään sellaisia asioita suoraan kuulla... mutta minä sain, meille kaikille 3:lle.

Äidin sairauden aikana isistä kuoriutui esiin uusi mies. Huolehtivampi, välittävämpi. Hätääntynyt, mutta viimeiseen asti paranemiseen uskonut mies. Uskon, että hän olisi tehnyt mitä vain pelastaaksensa vaimonsa. Mutta eihän hän siihen pystynyt.

Äiti kuoli 14.9.2006, ja tiedän ettei isi siitä menetyksestä olisi ikinä päässyt yli - hän olisi jatkanut elämäänsä olematta enää ikinä täydellisen onnellinen.

Sen takia, niin kamalaa kuin se onkin sanoa, olemme yrittäneet uskoa että näin oli parempi;

isi pääsi äidin luo vain vajaa 4kk myöhemmin; 9.1.2007.

Yhdessä he ovat kokonainen, yhdessä heillä on hyvä. Siellä he ovat, käsikynkässä, ja katselevat meitä hymyillen. He elävät meissä ja muissa jälkeläisissään. Ikuisesti.

Veljeni ja minä laskemassa isin uurnaa hautaan tammikuun lopussa 2007.

Enkeli-unia isi rakas!

Minulla on ikävä sinua!