Viilipytty MaaMaa

Viime perjantaina tapahtui töissä pelottava juttu: yksi kolleegoistani sai kouristuskohtauksen.

Tilanne oli ensin ihan rauhallinen. M oli ollut koulutuksessa ja yhtäkkiä iltapäivällä valahtanut kalpeaksi ja valittanut huonoa oloa ja huimaamista, ja sanoi ettei ole ehtinyt syödä mitään koko päivänä. Hänet tuotiin taukotilaan sohvalle lepäämään ja hänelle annettiin ensihätään sokerista limskaa juotavaksi. Mä olin siinä taukotilassa juuri hakemassa itselleni kahvia, kun M ja kaksi muuta kolleegaa siihen tulivat.

M istui sohvalla ja oli selkeästi huonovointinen. Neuvoimme häntä asettumaan makuulleen, ja niin hän tekikin. Hän oli makuullaan vain hetken, kun alkoi yhtäkkiä kouristella ja 'rimpuilla' raivoisasti siinä sohvalla! Pää heilui puolelta toiselle niin että hiukset lensi kasvoille, kädet vispasivat ilmassa ja jalat potkivat. Todella hurjan näköistä!!

Mä juoksin empimättä M:n luo ja päädyin pitämään päästänsä kiinni, ettei niskat revähdä ja muutenkin tukemaan, ettei hän putoa sohvalta. Pidin kiinni ja rauhassa toistelin M:n nimeä saadakseni hänet ehkä rentoutumaan. Toinen kolleegani oli jalkopäässä, ja yritti pitää kiinni myös. Kolmanen kolleegan pyysin soittamaan hätänumeroon; kaksi muuta, ketä taukohuoneessa oli, juoksi pois - karkuun, kaiketi. (Yksi heistä sanoi jälkikäteen, ettei pystynyt katsomaan!)

Kohtaus meni todella nopeasti pois; ehkä 10s se kesti, mutta tuntui iäisyydeltä. M ei vähään aikaan pystynyt puhumaan mitään, mutta silmät hänellä oli auki kokoajan. Mä silittelin hiuksiansa otsalta ja ohimolta, rauhoittelin; toistin nimeänsä ja sanoin ettei ole mitään hätää. Kysyin myös hyvin rauhallisesti, että kuuleeko hän minua. M nyökytti päätä. Tiedustelin varovaisesti, onko tällaista tapahtunut aikaisemmin, ja hän vastasi jo lähes normaalilla äänellä, että kyllä: "tämä johtuu verenpainehäiriöstäni ja siitä etten ole syönyt mitään" - ei ole eka kerta. Kysyin, tarvitseeko hän lääkäriä, hän sanoi ettei tarvitse muutakuin levätä hetken ja syödä jotain sokeripitoista.

Suklaata, omenaa ja sokeriliuosta nautittuaan, ja makoiltuaan sohvalla jalat ylhäällä jumppapallon päällä kymmenisen minuuttia, oli M jo lähestulkoon back to normal. Hän pyysi anteeksi, että oli pelästyttänyt meidät (!) ja yhdessä jo vähän naureskeltiin, että ehkä koulutusmateriaali, jota olivat käyneet läpi, on vähän liian rankkaa .... ;) Myöhemmin iltapäivällä kaikki olivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan - uskomatonta!

M:llä on todettu jonkinlainen 'hypertensive zeisure' -sairaus, hänellä on siihen lääkitys ja hän pystyy sitä hallitsemaan syömällä säännöllisesti niin, ettei myöskään verensokeri pääse putoamaan. Ihan tarkkaan en tiedä mistä sairaudesta/vaivasta on kyse, mutta toki lohdutti tieto, ettei kyse ollut nyt mistään vakavammasta. M:llä on omalääkäri, ja tämä 'vaiva' ollut jo teini-iästä lähtien... Muutenhan tuollaiset aikuisiällä 'tyhjästä' tulevat kouristuskohtaukset pitää tutkituttaa heti ja tarkkaan!

Mielestäni olisi kyllä hyvä, että jos jollakulla on taipumusta moisiin kohtauksiin, niin siitä kerottaisiin etukäteen... Nyt me tiedämme, miten toimia jos M joskus saa taas kohtauksen (tosin ovat onneksi kuulemma todella harvinaisia), mutta olisi ollut hyvä tietää jo etukäteen ... !

Tänään M kävi mua kiittämässä vielä erikseen tuossa aamupäivällä, kun oltiin tultu töihin. Hän sanoi, että olin ollut aivan ihana kun rauhoitin häntä ja pysyin lähellä. "The reaction of some of the colleagues was not the best, but you were wonderful. Thank you."  ... Sanoin vain, että ei kiittämistä. Tein vain mitä vaistoni sanoi: jos itse saisin tuollaisen pelottavan kohtauksen, niin kaikkein eniten haluaisin että joku on siinä lähellä rauhoittamassa ja sanomassa, että ei ole hätää! Ja pitämässä kiinni, etten satuta itseäni.

...Itsekin olen kyllä vähän yllättynyt, kuinka rauhallinen olinkaan! Enkä ikinä ole missään vastaavassa tilanteessa itse ollut...!
En hätäillyt, en epäillyt, en viivytellyt.
Jopa espressokoneen olin sammuttanut ja laittanut kuppini siihen viereen odottamaan, vaikka siitä mulla ei ole mitään mielikuvaa ... Vasta kun tilanne oli rauhoittunut, ja menin hakemaan kahvikuppini, niin alkoivat omat kädet täristä jälkijunassa ...

Hyvä tietää, että pystyn tarpeen vaatiessa olemaan myös rauhallinen kuin viilipytty - cool as a cucumber! :)

kuva: Google Images.