Viikonloppu meni hujauksessa ollen täynnä pientä kivaa ohjelmaa. Tuttuun tapaan kävimme sekä la- että su-aamuna punttiksella rehkimässä. Sen lisäksi kävimme pitkällä kävelyllä perjantai-iltana ja lauantaina kauppareissun yhteydessä. Nukuinkin extramakoisasti kun oli saanut niin paljon raitista ilmaa :)
Sunnuntaina kävimme ystäväperheen luona lounaalla. Ko perheen mies, L, on hanin entinen työkaveri. Kun mies meni muutama vuosi sitten naimisiin, niin kutsuivat meidät häihin mukaan - sen jälkeen olemme nähneet pariskuntina aina sillointällöin. L&M ovat oikein mukavia, irlantilaisia molemmat. Kun menivät naimisiin, monet utelivat heiltä jatkuvasti lapsien saamisesta. L&M ei alunperin kumpikaan ollut ihan varmoja haluavatko lapsia ollenkaan. Lopulta kuitenkin "biologinen kello" herätti M:ssä vauvakuumeen ja reilu 2 vuotta häiden jälkeen he ilmoittivatkin odottavansa vauvaa.
Raskaus eteni ihan viimeiseen asti oikein hyvin. L&M valmistelivat kotiaan vauvaa varten ja koko suku odotti innolla uutta tulokasta. Vain 2 viikkoa ennen laskettua aikaa rutiinitarkastuksessa tuli esille vakava häiriö: sikiön pää oli yhtäkkiä paljon suurempi kuin on normaalia...ja päivän sisään saivat musertavan diagnoosin että lapsella on paha vesipää ja todennäköinen paineen aiheuttama aivovaurio ja selkäydinaukio (tms.). Lapsi piti saada maailmaan heti, ja siltikin arvioivat että lapsi elää korkeintaan muutaman tunnin synnyttyään... En voi, enkä halua edes kuvitella miten kamalaa kaikki tuo mahtoi olla L&M:lle!! Kyynelsilmin ja totaalisesti järkyttyneenä odottelimme uutisia synnytyksen (keisarileikkaus) jälkeen...
Pieni poika, C, kuitenkin yllätti kaikki. Kun hän syntyi, oli vesi poistunut päästä - hän näytti aivan normaalilta. Selkäydinaukiota ei ollut. Muutaman tunnin sijaan pikkumies sinnitteli elossa päivän, monta päivää, viikon, monta viikkoa. L&M saivat viedä pienokaisen kotiinkin. Lääkärit eivät antaneet edellenkään vanhemmille kuitenkaan yhtään turhaa toivoa; oikeastaan ei ollenkaan toivoa. Neuvoivat äitiä olemaan imettämättä lastaan sillä "kun lapsi kuolee, on vaikeampi päästä kuolemasta yli, kun äidinmaitoa riittää..." (!!!) L&M elivät minuutin kerrallaan, ja joka kerta kun vauva itki tai jollain tapaa rimpuili, he luulivat että NYT hän kuolee. ...
Kun C oli vajaan 2 viikkoa vanha, kävimme minä ja hani poikaa katsomassa kotonaan. Pieni vauva näytti aivan normaalilta. Nukkui rauhassa käsivarsillani, kipristeli pikkuisia varpaita ja sormia. Teki hassuja ilmeitä. Availi silmiään, tuntui näkevän. Kitisi nälkäänsä ja imi äidinmaidonvastiketta puollosta posket lommollaan. Ikimaailmassa hänestä ei olisi voinut sanoa, että hän on vaikeasti aivovammainen ja elinpäivät ovat jatkuvasti luetut...
Kului kuukausia. C jatkoi kasvamista ja kehittymistä. L&M eivät olleet enää paniikissa jokaisesta inahduksesta. Lääkärit päivittelivät, että poika on sinnikäs - mutta edelleen olivat uskomattoman negatiivisia. Pitivät kaikkia normaaleja "vauvajuttuja" turhina, sillä lapsi kuitenkin kuolee pian. Tai jos ei kuole, niin elää lyhyen elämän totaalisesti "vihanneksena". Lausuntonsa olivat käsittämättömiä, sillä ihan tavallinen tallaajakin (kuten minä!) näki vauvasta, että kyseessä ei todellakaan ole mikään kasvis! Onneksi L&M eivät uskoneet tohtoreita, vaan hoisivat lastaan normaalisti ja käyttivät paljon virikkeitä erilaisia asioita kehittäen. Pitihän sitä ainakin yrittää!!
Kun C oli viitisen kuukautta vanha, L&M veivät hänet UK:n puolelle jollekin erikoislääkärille tutkimuksiin. Vihdoin löytyi instanssi, mikä antoi vanhemmille toivoa ja paljon neuvoja ja koulutusta, kuinka parhaiten auttaa poikaa kehittymään. Siellä kukaan ei sanonut, että "C ei tule ikinä oppimaan sitä ja tätä, tai elämään vain niin ja niin kauan". Voi miten onnellisia L&M olivat, kun saivat edes vähän toivoa ja kannustusta!
C täyttää pian 3 vuotta.
Hän on uskomattoman iloinen lapsi; hymyilee aivan jatkuvasti hurmaavasti. Oikeaa poskea koristaa suloinen hymykuoppa. Vasen puoli vartalosta ei oikein toimi; hän ei käytä vasenta kättään eikä pysty seisomaan kaatumatta. Hän ei myöskään pysty muodostamaan sanoja, eli on toistaiseksi puhetaidoton. Sen sijaan hän osaa jo monen monta viittomamerkkiä ja pystyy kommunikoimaan merkein ja ääntelyin mainiosti. Hänen kuuloasti on normaali, hän ymmärtää mitä hänelle puhutaan. Näköaistissa on "kuulemma" jotain häiriötä, mutta se ei tunnu häiritsevän television katselua, piirtämistä ja leikkimistä ollenkaan. --mistäs sen tietää, vaikka näkisikin ihan normaalisti... Hän hurjastelee kotona erikoisvalmisteisella pyörällä, missä on "etunoja" ja valjaat. Sillä hän potkii menemään kovaa vauhtia ja hihkuu riemusta mennessään. Hän osaa istua lattialla ihan itse ilman tukea ja on juuri oppinut liikkumaan pikkuriikkisen omin voimin: hän tyntää itseään eteenpäin istualtaan oikealla kädellä. Tätä taitoa on harjoiteltu fysioterapiassa muutaman viikon, ja heti tuottaa tulosta. Tämäkin!
C käy kolmena päivänä viikossa erityistarpeisten lasten koulussa Dublinissa, muina päivinä on erilaista terapiaa. Vasenta kättä harjoitetaan jatkuvasti, ja poika tuntuu nyt tiedostavan sen olemassa olon: kun hän katselee telkkaria hän jatkuavsti pitää oikealla kädellä vasemmasta nyrkistään kiinni ja vääntelee nyrkin sormia. Kevään aikana C saa australiasta vasempaan käteensä "hihan" joka lähettää kädestä aivoihin ja takaisin impulsseja; tämän pitäisi auttaa aivoja tajuamaan, että silläkin puolella on käsi jota voisi käyttää :) Paljon muutakin uskomatonta nykylääketieteen konstia on luvassa tälle perheelle kokeiltavaksi.
Vielä ei voi sanoa, kuinka pitkälle C tulee kehittymään. Pystyykö ikinä puhumaan, tai seisomaan/kävelemään, tai kuinka pitkälle hän kehittyy henkisesti: nämä kaikki näkee aikanaan. Nyt arvelisin C:n olevan vain hieman ikäisensä kehitystä jäljessä. Hän esimerkiksi "maistaa" ihan kaikkea vasta nyt, kun on oppinut kunnolla ottamaan tavaroista kiinni. Niinhän vauvat oppivat tuntemaan erilaiset koostumukset: kova, pehmeä, karhea, sileä ... yms: tunnustelevat suullaan. Vaikka tämä kehitysvaihe onkin C:llä myöhässä, niin pääasia on tietysti se, että ko. kehitysvaihe on kuitenkin saavutettu! Kun hänen menoaan sunnuntaina seurasimme, ja kun minä C:n kanssa piirtelin lattialla, pelleilin sohvalla ja kun hän halusi antaa mulle halin ja suukon lähtiessämme, en voi mitään muuta uskoa kuin että C tulee yllättämään ihan kaikki! Uskomaton pieni ihme! Ilopilleri, auringonsäde!
Vanhempiensa kallein aarre!
Hyvästien sanominen oli haikea hetki. Uskon kuitenkin, että tulemme tätä perhettä vielä näkemään. He ovat voimallaan, tahdollaan, sinnikkyydellään ja rakkaudellaan tehnyt meihin suuren vaikutuksen. Erityisesti pikkuinen C!
Sunnuntaina kävimme ystäväperheen luona lounaalla. Ko perheen mies, L, on hanin entinen työkaveri. Kun mies meni muutama vuosi sitten naimisiin, niin kutsuivat meidät häihin mukaan - sen jälkeen olemme nähneet pariskuntina aina sillointällöin. L&M ovat oikein mukavia, irlantilaisia molemmat. Kun menivät naimisiin, monet utelivat heiltä jatkuvasti lapsien saamisesta. L&M ei alunperin kumpikaan ollut ihan varmoja haluavatko lapsia ollenkaan. Lopulta kuitenkin "biologinen kello" herätti M:ssä vauvakuumeen ja reilu 2 vuotta häiden jälkeen he ilmoittivatkin odottavansa vauvaa.
Raskaus eteni ihan viimeiseen asti oikein hyvin. L&M valmistelivat kotiaan vauvaa varten ja koko suku odotti innolla uutta tulokasta. Vain 2 viikkoa ennen laskettua aikaa rutiinitarkastuksessa tuli esille vakava häiriö: sikiön pää oli yhtäkkiä paljon suurempi kuin on normaalia...ja päivän sisään saivat musertavan diagnoosin että lapsella on paha vesipää ja todennäköinen paineen aiheuttama aivovaurio ja selkäydinaukio (tms.). Lapsi piti saada maailmaan heti, ja siltikin arvioivat että lapsi elää korkeintaan muutaman tunnin synnyttyään... En voi, enkä halua edes kuvitella miten kamalaa kaikki tuo mahtoi olla L&M:lle!! Kyynelsilmin ja totaalisesti järkyttyneenä odottelimme uutisia synnytyksen (keisarileikkaus) jälkeen...
Pieni poika, C, kuitenkin yllätti kaikki. Kun hän syntyi, oli vesi poistunut päästä - hän näytti aivan normaalilta. Selkäydinaukiota ei ollut. Muutaman tunnin sijaan pikkumies sinnitteli elossa päivän, monta päivää, viikon, monta viikkoa. L&M saivat viedä pienokaisen kotiinkin. Lääkärit eivät antaneet edellenkään vanhemmille kuitenkaan yhtään turhaa toivoa; oikeastaan ei ollenkaan toivoa. Neuvoivat äitiä olemaan imettämättä lastaan sillä "kun lapsi kuolee, on vaikeampi päästä kuolemasta yli, kun äidinmaitoa riittää..." (!!!) L&M elivät minuutin kerrallaan, ja joka kerta kun vauva itki tai jollain tapaa rimpuili, he luulivat että NYT hän kuolee. ...
Kun C oli vajaan 2 viikkoa vanha, kävimme minä ja hani poikaa katsomassa kotonaan. Pieni vauva näytti aivan normaalilta. Nukkui rauhassa käsivarsillani, kipristeli pikkuisia varpaita ja sormia. Teki hassuja ilmeitä. Availi silmiään, tuntui näkevän. Kitisi nälkäänsä ja imi äidinmaidonvastiketta puollosta posket lommollaan. Ikimaailmassa hänestä ei olisi voinut sanoa, että hän on vaikeasti aivovammainen ja elinpäivät ovat jatkuvasti luetut...
Kului kuukausia. C jatkoi kasvamista ja kehittymistä. L&M eivät olleet enää paniikissa jokaisesta inahduksesta. Lääkärit päivittelivät, että poika on sinnikäs - mutta edelleen olivat uskomattoman negatiivisia. Pitivät kaikkia normaaleja "vauvajuttuja" turhina, sillä lapsi kuitenkin kuolee pian. Tai jos ei kuole, niin elää lyhyen elämän totaalisesti "vihanneksena". Lausuntonsa olivat käsittämättömiä, sillä ihan tavallinen tallaajakin (kuten minä!) näki vauvasta, että kyseessä ei todellakaan ole mikään kasvis! Onneksi L&M eivät uskoneet tohtoreita, vaan hoisivat lastaan normaalisti ja käyttivät paljon virikkeitä erilaisia asioita kehittäen. Pitihän sitä ainakin yrittää!!
Kun C oli viitisen kuukautta vanha, L&M veivät hänet UK:n puolelle jollekin erikoislääkärille tutkimuksiin. Vihdoin löytyi instanssi, mikä antoi vanhemmille toivoa ja paljon neuvoja ja koulutusta, kuinka parhaiten auttaa poikaa kehittymään. Siellä kukaan ei sanonut, että "C ei tule ikinä oppimaan sitä ja tätä, tai elämään vain niin ja niin kauan". Voi miten onnellisia L&M olivat, kun saivat edes vähän toivoa ja kannustusta!
C täyttää pian 3 vuotta.
Hän on uskomattoman iloinen lapsi; hymyilee aivan jatkuvasti hurmaavasti. Oikeaa poskea koristaa suloinen hymykuoppa. Vasen puoli vartalosta ei oikein toimi; hän ei käytä vasenta kättään eikä pysty seisomaan kaatumatta. Hän ei myöskään pysty muodostamaan sanoja, eli on toistaiseksi puhetaidoton. Sen sijaan hän osaa jo monen monta viittomamerkkiä ja pystyy kommunikoimaan merkein ja ääntelyin mainiosti. Hänen kuuloasti on normaali, hän ymmärtää mitä hänelle puhutaan. Näköaistissa on "kuulemma" jotain häiriötä, mutta se ei tunnu häiritsevän television katselua, piirtämistä ja leikkimistä ollenkaan. --mistäs sen tietää, vaikka näkisikin ihan normaalisti... Hän hurjastelee kotona erikoisvalmisteisella pyörällä, missä on "etunoja" ja valjaat. Sillä hän potkii menemään kovaa vauhtia ja hihkuu riemusta mennessään. Hän osaa istua lattialla ihan itse ilman tukea ja on juuri oppinut liikkumaan pikkuriikkisen omin voimin: hän tyntää itseään eteenpäin istualtaan oikealla kädellä. Tätä taitoa on harjoiteltu fysioterapiassa muutaman viikon, ja heti tuottaa tulosta. Tämäkin!
C käy kolmena päivänä viikossa erityistarpeisten lasten koulussa Dublinissa, muina päivinä on erilaista terapiaa. Vasenta kättä harjoitetaan jatkuvasti, ja poika tuntuu nyt tiedostavan sen olemassa olon: kun hän katselee telkkaria hän jatkuavsti pitää oikealla kädellä vasemmasta nyrkistään kiinni ja vääntelee nyrkin sormia. Kevään aikana C saa australiasta vasempaan käteensä "hihan" joka lähettää kädestä aivoihin ja takaisin impulsseja; tämän pitäisi auttaa aivoja tajuamaan, että silläkin puolella on käsi jota voisi käyttää :) Paljon muutakin uskomatonta nykylääketieteen konstia on luvassa tälle perheelle kokeiltavaksi.
Vielä ei voi sanoa, kuinka pitkälle C tulee kehittymään. Pystyykö ikinä puhumaan, tai seisomaan/kävelemään, tai kuinka pitkälle hän kehittyy henkisesti: nämä kaikki näkee aikanaan. Nyt arvelisin C:n olevan vain hieman ikäisensä kehitystä jäljessä. Hän esimerkiksi "maistaa" ihan kaikkea vasta nyt, kun on oppinut kunnolla ottamaan tavaroista kiinni. Niinhän vauvat oppivat tuntemaan erilaiset koostumukset: kova, pehmeä, karhea, sileä ... yms: tunnustelevat suullaan. Vaikka tämä kehitysvaihe onkin C:llä myöhässä, niin pääasia on tietysti se, että ko. kehitysvaihe on kuitenkin saavutettu! Kun hänen menoaan sunnuntaina seurasimme, ja kun minä C:n kanssa piirtelin lattialla, pelleilin sohvalla ja kun hän halusi antaa mulle halin ja suukon lähtiessämme, en voi mitään muuta uskoa kuin että C tulee yllättämään ihan kaikki! Uskomaton pieni ihme! Ilopilleri, auringonsäde!
Vanhempiensa kallein aarre!
Hyvästien sanominen oli haikea hetki. Uskon kuitenkin, että tulemme tätä perhettä vielä näkemään. He ovat voimallaan, tahdollaan, sinnikkyydellään ja rakkaudellaan tehnyt meihin suuren vaikutuksen. Erityisesti pikkuinen C!
Kuva kesältä 2008: mä ja pikkuinen C :)
19 comments:
Voi miten herkistava tarina...todella hienoa,etta vanhemmat jaksoivat uskoa, eivatka masentuneet negatiivisista laakareista kokonaan. Selviytymistarina!!
Vollotan täällä aivan valtoimenaan, vaikka oletkin tarinan kertonut. Miten ihmeelliset ovatkaan vanhempien vaistot. Super C!
Liikuttava tarina ja söpö kuva sinusta C:n kanssa. Lapsi näyttää ihan terveeltä tuossa.
Tämä tarina taas vahvistaa sen, mitä olen aina ajatellut maan lääkäreiden tasosta.
Onneksi vanhemman jaksoivat uskoa parempaan!
Kirjoitat kauniisti. Tarina liippaa itseä läheltä, koska ammattini puolesta olen tsempannut niin monia vanhempia taistelemaan lapsensa puolesta. Tuttava perhe sai Suomessa parisen vuotta sitten kamalan diagnoosin lapselleen: "kromosomihäiriö, samanlaisia on maailmassa diagnosoitu muutama ja kaikki ovat kasviksia". Mutta heille lääkäri sanoi: "taivas on kattona lapsen kehitykselle, noin pieni porukka ei voi määritellä tämän lapsen kehitystä". Tämä pieni "kasvispoika" on oppinut viime vuosina ajamaan polkupyörällä, uimaan ja lukemaan.
Vanhempien merkitys on suuri, jos lapsella on "huonommat lähtökohdat" kehitykseen. Ja suuri se on muutenkin.
Haleja!
Taas mà tààllà pillitàn! Et saa kirjoitella noin koskettavia tositarinoita!!!! Inhottavia nuo lààkàrit, kun ovat noin negattiivisia...nàkòjààn ihan jokamaassa!!! Ikinà ei anneta toivoa, vaikka loppujen lopuksi eivàt kaikkea tiedàkààn. Onneksi vanhemmat eivàt halua uskoa pahaa lapsestaan ja nàin tsemppaavat ja menevàt eteenpàin. Ei tuo helppoa ole, mutta olisi ollut aika mahdotonta, jos olisivat menneet lààkàreiden ehdottamalla tavalla. Ihan kuin lapsella ei olisi oikeutta normaaliin elàmààn, jos elàmà on vain lyhyt. PRKL!!! Tsemppià perheelle ja ihanaa huomata ettà lapsi tsemppaa ja kehittyy ♥
Ihana tarina elämän ihmeellisyydestä ja siitä mitä positiivinen ajattelu, rakkaus ja huolenpito saavat aikaan. Uskon, että super C:llekin on tässä elämässä vain taivas kattona. Ihana kuva, syötävän suloinen mussukka kerrassaan :)
Liikuttava tarina!
Kirjoitat niin kauniisti. <3
Otsikon mukaan pieni ihme tosiaan. Pienen C:n vanhemmat ovat olleet viisaita, kun eivät uskoneet lääkäreitä, vaan toimivat niin kuin oma sydän sanoi.
Ebrufin, naulan kantaan :) Onneksi vanhemmat eivät ole luovuttaneet missään välissä!
Heljä, C ja vanhempansa eivät lakkaa minuakaan hämmästyttämästä! Mieletön perhe!
Allu, C näyttää ihan tavalliselta, on aina näyttänyt. Paitsi on ehkä tavallista suloisempi! ;) Nyt kun on vähän vanhempi, niin huomaa enemmän että jotain on vialla kun ei osaa puhua eikä kävellä, mutta ei siitäkään äkkiseltään!
Vihreätniityt, en tunne tällaisia tapauksia muualta, mutta ollaan oltu todella järkyttyneitä miten negatiivisia lääkärit täällä ovat olleet. Ja miten huima ero on siihen UK instanssiin, missä ovat käyneet tutkimuksissa ja hoidoissa. Täällä esim. fysioterapeutit ei ole opettaneet vanhemmille liikkeitä yms. Tekevät hoidot itse verhon takana lapselle. UK:ssa ovat joka kerta antaneet vanhempien tehdä liikkeet lapsen kanssa yms ja lääkärit opastaneet vieressä, jotta vanhemmat voivat sitten tehdä samoja harjoituksia itse kotona.... En voi ymmärtää, en mitenkään, miksi täällä ei annettu/anneta neuvoja ja toivoa vanhemmille! *hooooh!*
Ratón, ihana positiivinen esimerkki sinullakin lähipiirissä. Ainahan pitää ainakin yrittää! Ei siinä menetä mitään, mutta voi saada paljonkin takaisin! Ei saisi ikinä tyrmätä ketään vain olettamuksen takia. Eihän täysin tervekään ihminen oppisi mitään, jos ei tarjottaisi virikkeitä (vrt. sellaiset tapaukset, missä lapsi on lukittu pimeään huoneeseen ilman minkäänlaista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa: lapsi ei osaa puhua, liikkua eikä ole kehittynyt tunnetasolla). Onneksi vanhemmat ja suurin osa lääkäreistä (uskoisin vielä!) antavat lapselle kaikkensa jokatapauksessa!
Haleja sinulle myös takaisin ♥
-S- surullista lääkärien toimintaa, todellakin. Sanoa nyt että "älä edes yritä, kun menee hukkaan kuitenkin" -- niin mikä menee hukkaan?! Ja olivat niiin väärässä! Sanoivat, että lapsi kuolee pian kuitenkin, ja vasta kuukausien päästä "joutuivat myöntämään" että lapsi jääkin henkiin ... Ymmärrän kyllä, että lääkärit voivat tehdä virhearvioita, mutta että eivät anna mitään toivoa, edes! Tai kannusta uskomaan ihmeeseen, edes! Kyllähän sitä nyt lastaan hoitaisi ja auttaisi ja tsemppaisi varmasti ihan jokainen äiti ja isä, oli tilanne sitten ihan mikä tahansa!!
Mun mielestä C:n "tarina" on positiivinen ja kannustava, vaikka onkin todella liikuttava. :)
Celestria, ihan samaa mieltä kanssasi! :) Vain taivas on kattona! C varmasti ylittää kaikkien odotukset kunhan hänelle vain annetaan siihen mahdollisuus.
Ja poika ON todella suloinen!! Harmi, etten ottanut tuoreempaa kuvaa - paksut ruskeat hiukset, uskomaTTOMAN siniset ystävälliset pilkesilmät ja se hymy ja hymykuoppa! Oiettä!
Anne, kiitos :) Ei C:stä voi olla kirjoittamatta kauniisti! :)
Perheenäiti, oli uskomatonta seurata vanhempien järkkymätöntä uskoa poikaansa! Miten rankkaa heillä olikaan ja miten lääkärit ei todellakaan antaneet mitään toivoa, mutta SILTI he tekivät kaikkensa. ONNEKSI! Nyt heillä on edelleen ihana C elämässään, eivätkä häntä vaihtaisi mistään hinnasta pois!
Kaikille: Minusta oli myös todella "herättävää" kuunnella C:n äidin puheita C:n luokan muista lapsista, joista osa on vaikeammin vammaisia kuin C. Äitinsä ihmetteli ääneen näiden toisten äitien voimaa lapsensa hoitamisessa...hänen lapsensa sentään on henkisesti täysin läsnä ja palkitsee kehittymisellään jatkuvasti ... M&L pitää itseään onnekkaina vanhempina; voisi olla vieläkin huonommin asiat ... Ja mulle heidän puheet ja asenne antaa aivan uutta perspektiiviä myös -- toivottavasti myös muille! :)
MaaMaa,osuipa tämä siun tarina tosi syvälle meikäläiseen!!!
Salama ei koskaan iske kahdesti samaan paikkaa...
Minun perhe on saanut kaksi kertaa lähes vastaavanlaisen lohduttoman diagnoosin...
"vajaaälyinen,eikä koskaan opi mitään,eikä koskaan käy normaalia koulua jne... ja toinen "ei koskaan puhu!"
Toisella lapsellani on asperger ja toisella oli vaikea "rakenteellinen" dyspraxia.
Nyttemmin kumpikin on lähes normaaleja teini-ikäisiä ja elämässä kiinni!!!
Nytkin vielä miulla nousee pala kurkkuun ja kyynel vierähti poskelle...
Toivon,että kukaan besservisser ei täällä sano,ettei tuo ole sama asia!
Voi sitä rakkauden määrää,millä meidän vanhempina oli pakko pelkästään selvitä ja uskoa huomiseen kun muut olivat jo
luovuttaneet...
Meidän piti vaan jaksaa etsiä vastauksia ja löytää oikeat kysymykset.
Poikaani,esikoista odotettiin pitkään ja hartaasti ja melkein vuoden onnen jälkeen tiputettiin pommi...
Ne tuhannet pienten poskien kokoiset kyyneleet,mitkä valuivat pitkin pienen herttaisen tyttäreni poskia,kun kukaan muu ei ymmärtänyt kuin Isoveikka,Isi ja Äiti.
-IsoMies???-
Ihanasti kirjoitit:´) Hieno asenne pikku-C:n vanhemmilla ja voi miten suloinen pikkumies!
Oon "edellisessä elämässäni" työskennellyt erityislasten parissa ja päässyt jakamaan vanhempien iloa pienistä edistysaskelista, mutta toisaalta myötäelämään "takapakkeja". Rankkaa, mutta antoisaa.
Tällanen postaus kopsahtaa kivasti omaan nilkkaan siinä mielessä, että voisin oikeasti lopettaa pikkuasioista ruikuttamisen. Vaikka nuo tenavat käyvät välillä hermon päälle, on meillä kaikki kuitenkin kohtuullisen hyvin. Kiitti MaaMaa, että jaoit tämän.
On todellakin liikuttava tarina. Ja kuvastaa hyvin äidin/isän vaistoa. Se on vahva. Mua todella oudoksutti lääkärien ohje olla imettämättä, ettei vauvaan kiinny liikaa. 2 lapsen äitinä voin vain kysyä, että miten se on mahdollista?? Siis olla kiintymättä. Kun vauvan saa ekan kerran syliin, niin siihen on turha kenenkään tulla neuvomaan kiintymyksestä... Paljon onnea ja iloa pikku-C:n matkan varrelle!!! -Sanna
-IsoMies-
olette varmasti käyneet läpi raskaan tien lastenne kanssa, mutta onneksi kaikki usko, toivo ja rakkaus on palkittu! Kiitos kun jaoit omat kokemuksesi meille!
Minna, ai säkin olet työskennellyt tällaisella alalla -- varmasti on kovin rankkaa, mutta erityisen antoisaa myös, kuten sanoit!
Joo, omat huolet ja "murheet" saa vähän erilaisen perspektiivin (tai persektiivin, kuten mun taata tapasi aina sanoa) kun kuulee/seuraa tällaisia tarinoita!
Vilkutuksia teidän poppoolle!!
Sanna, joo tuo "ole imettämättä" -ohje on kyllä aivan uskomaton!!! Mitä ihme kylmiä robotteja ne lääkärit on ollut?! Ihankuin se, että ei imettäisi, olisi tehnyt tilanteesta yhtään helpomman!?
Imettämättä jättäminen oli itseasiassa ainut paikallisten lääkärien antama ohje mitä tuore shokissa oleva äiti seurasi ... onneksi!
Kiitos ihanista toivotuksista C:n puolesta! :)
MaaMaa,Anteeksi tarpeeton purkaukseni!
Kovasti olen pahoillani,sillä luulin oikeasti että pystyn pitämään lapseni pois tästä blogimaailmasta ja pitämään salaisuuteni.
Lapseni,Teemu ja Ira ovat miulle tosi rakkaita ja minun suurin rikkauteni,enkä hetkeäkään haluaisi vaihtaa pois
Tuntuu,että pikku C:llä on edessä vielä valoisa tulevaisuus...
Pikkumiehen vanhemmille toivon koko sydänmestäni voimaa ja uskoa huomiseen...
Törkeän vähän luen/kommentoin sun blogia, kun kuitenkin olet mun blogin vakiovieras puhumattakaan kaikista niistä lukijoista, jotka olet sinne tuonut, mutta tää tarina kolahti. Et tiedäkään, kuinka kovasti, mutta vakuutan sulle, että täysillä :)
IsoMies: ei tarvitse pyytää anteeksi, ainakaan mun puolesta! :)
Nollavaimo, tällaiset tarinat kyllä kolahtaa -- jos ei kolahtaisi, niin olisi kyllä jotain vialla ...
Kiva, että kävit täällä kylässä :)!
Itkuhan tästä tuli! Miten ihana ja mielestäni onnellinen tarina kun ajattelee, mitä kaikkea olisi voinut sattua! Ihmeellinen asenne kyllä lääkäreillä :(
Kenza, myös mun mielestä C:n tarina on onnellinen tarina. Ja antaa uskoa ja kannustusta vaikeiden asioiden yli pääsemiseen tai kanssa elämiseen. :)
Post a Comment