Hän täyttää syyskuussa 89vuotta ja on edelleen hyvässä kunnossa, asuu yksin omassa kodissa ja aika hyvin pärjäilee. Olen aikaisemmin kirjoittanut mummusta blogissani mm. täällä.
Mummu on vähän höppänä, mutta ei häntä voi olla ihailematta!
Mieletön nainen! Monessa liemessä keitetty! Samaanaikaan herkkä kuin ruusun terälehti ja vahva kuin teräs! Olen ylpeä hänestä, minun isoäiti! <3
Näin äitienpäivänä on mulla tunteet kuitenkin aika sekaiset.
Haluaisin juhlia äitiä: iloiten ja kunnioittaen täyttää päivä muistoilla. Hymyillä. Olla kiitollinen. Ja reipas. ...mutta väkisinkin iskee suruksi...
...joten puran nyt tänne...
...naama kyynelissä jo nyt...
Mä oon aina ollut äitintyttö. Äitin vieressä oli paras paikka. Kyhnäsin aina kyljessänsä.
Äiti osasi suhtautua oikein kaikkeen, häneen pystyi aina luottamaan. Hän oli maailman huomaavaisin ja epäitsekkäin ihminen.
Äiti lohdutti, äiti rohkaisi, äiti kannusti, äiti neuvoi, äiti kuunteli. Äitin kanssa oli ihana jutella ja nauraa. Äiti rakasti.
Kun äiti totaalisen yhtäkkiä sairastui syksyllä 2005 syöpään, se oli elämäni ehdottomasti suurin shokkijysäys. 14.9.2005 Äiti aloitti tasan vuoden mittaisen taiston, jossa hän oli uskomattoman vahva, ihan loppuun asti.
Viimesen kerran näin äidin 2.9.2006.
Olin viettänyt viikon yksin (siis ilman hania) Suomessa, vartavasten ollakseni äidin kanssa. Autoin, hellin, lellin ja jututin. Istuin äidin sohvan käsinojalla ja kyhnäsin, äiti piti mua kädestä. Ei sitä tietenkään ääneen sanottu, mutta oli jo selvää, ettei aikaa ole paljoa. Taisto loppusuoralla. Solumyrkkyhoidot lopetettu, sillä ne ei auttaneet, vaikka niitä 10kk äitiin pistettiin joka päivä.
Äiti oli kovin heiveröinen, ruokahalu oli tipotiessään, liikkuminen vaikeaa, hengitys rahisevaa. Syöpä oli levinnyt lähes jokapuolelle kehoa, tosin me (aikuiset)lapset ei edes tiedetty miten järkyttäviä tuloksia äiti oli lääkäreiltä saanut, ennenkuin jälkeenpäin kun löydettiin hänen epikriisit muiden papereiden joukosta laatikoista. Äidillä oli vielä pilke silmässä, kuitenkin. Hän oli edelleen kotona, kuten sai olla loppuun asti. Osat isän kanssa oli totaalisesti vaihtuneet; nyt se oli isä joka siivosi ja laittoi ruokaa ja kävi kaupassa.
Juteltiin paljon.
Äiti kyseli meidän matkasuunnitelmista ja oli aidosti suunnattoman innoissaan meidän tulevista reissuista. Tavallaan musta tuntui kamalalle puhua suunnitelmistamme, jotka ulottuivat melkein vuoden päähän; aikaan, jolloin äitiä ei enää olisi. Mutta äiti itse ei ollut moksiskaan. ...ei pisaraakaan katkeruutta hänessä!
Mä kysyin sattuuko häneen. Pelottaako. Äiti sanoi, ei satu. Ja ei pelota, eikä ahdista. Uskomaton rauha ja tyyneys. En tiedä, puhuiko hän totta - haluan toki siihen uskoa, mutta tiedän, ettei hän olisi minua halunnut huolestuttaa sanomalla olevansa peloissaan tai kivuissa...muiden hyvinvointi oli hänelle aina tärkeintä...
Jotkut hänen kysymykset oli selvästi sellaisia, että hän halusi varmistella, että kaikki on minulla hyvin, vaikka hän nyt lähtisi.
Esim. "Millon meinaatte mennä *hanin* kanssa naimisiin?" Siihen vastasin, että en tiedä, mutta onneksi tiedän kenen kanssa menen naimisiin. "F on sulle hyvä, olen niin iloinen että sulla on hänet", äiti sanoi.
Se viimeinen viikko yhdessä meni nopeasti. Liian nopeasti.
Lähdön hetki oli se kamalin hetki. Laukku pakattuna ovella, isä valmiina viemään mut autolla kentälle. Äiti liian heikona lähtemään saatolle. Muhun iski mieletön paniikkihätä!
Miten sanon hyvästit äidilleni?!
Kävelin ympyrää kylpyhuoneessa, hengitin syvään ja pidätin hysteriaa.
Sitten menin sohvalle äidin viereen istumaan. Halattiin. Pitkään, ...niin pitkään. Äiti hymyili mulle rohkaisevasti. "Mene nyt ennenkuin myöhästyt." Halattiin vielä, pusutin huulille. "Nähdään .... ensikerralla...", sanoin ja yritin hymyillä. Äiti sanoi hellästi "Ensikerralla".
En osaa sanoin kuvailla, kuinka vaikeaa oli nousta ja lähteä!
Oon jälkikäteen miettinyt, miltä mahtoi äidistä tuntua, jäädä siihen... Antaa minun lähteä, jatkamaan elämää: kasvaa "isoksi", mennä naimisiin, saada lapsia ... Nousikohan hän vielä ikkunaan katsomaan, kun menin? Itkiköhän hän, kun en ollut näkemässä? Toivottikohan hän mielessän "mene pikkuinen tyttäreni, elä sure minua, elä täysillä ja ole onnellinen....."
Isälle meidän hyvästien näkeminen oli tietysti myös kova paikka. Kai se vain teki tilanteesta liian todellisen. Hississä hän painoi päänsä syvälle alas, leuka rinnassa kiinni. Seisoi vieressäni täysin lyötynä miehenä. Hän näytti niin pienelle. En osannut sanoa mitään. Enkä ois pystynytkään, sillä maailman suurin möykky kuristi kurkkua. ...mutta ei sanoja tarvitukkaan...
Itkin koko lennon kotiin.
En voinut uskoa, mitä oli tapahtumassa... miten ajan saisi pysähtymään?
2 viikkoa myöhemmin, keskiviikkona 13.9.06, puhuin viimeisen kerran äidin kanssa puhelimessa. Hän ei ollut enää sinä päivänä jaksanut nousta sängystä ja nukkui suurimman osan ajasta. Molemmat veljeni perheineen olivat kokoontuneet vanhempieni kotiin. Isä piti luuria äidin korvalla ja mä kysyin mitä kuuluu. Äiti heiveröisesti kertoi, kuinka pienin pojanpoika istuu sängyllä hänen vieressä ja on suloinen, kovasti kasvanut sitten viimenäkemän. Puhe oli todella hidasta, hiljaista, vaivalloista. Sanoin äidille "Rakastan sua" ja äiti henkäisi sanan kerrallaan "..ja.. ... minä ... sinua..."
En pystynyt sanomaan enempää. Isä antoi luurin kälylleni ja me vain itkimme. Jostain kyynelten välistä muistin, että halusin äidille sanoa vielä yhden asian, mutta en saanut sanoja. Ääni holtittomasti nykien pyysin kälyä sanomaan äidille asiani ja hän lupasi sen tehdä. Jälkeenpäin käly kertoi, että äiti oli hymyillyt kuultuaan asiani ja sen jälkeen ei ollut enää herännyt tarpeeksi puhuakseen. Seuraavana aamupäivänä, 14.9.2006, äiti veti viimeisen henkäyksen. Isäni, veljeni ja kälyni olivat läsnä makuuhuoneessa, lapset olohuoneessa.
Se tapahtui hyvin rauhallisesti. Ja sitten oli vain hiljaista.
Syöpä nujersi äidin, mutta hän oli silti lopulta Voittaja!
Nyt hänellä on ikuinen rauha ja ikuisesti hyvä olla!
Ai mitä pyysin kälyä kertoaan äidille?
No sen, että jos joskus minulle suodaan oma tytär, niin aion antaa hänelle äitini etunimen; aivan niinkuin minun etunimeni (ei kutsumanimeni) on sama, kuin äidin.
Noniin.
Tästä postauksesta tulikin sitten Sob Fest 2009.
Mutta itkeminen helpottaa. En ole ikinä kyyneliä pidätellyt tai surua piilotellut.
Enää itkupuuskia, lohduttomuuskohtauksia ja raastavan ikävän kipuaaltoja ei tule ihan niin usein, mutta tulee niitä edelleen. Aina ihan yhtäkkiä. Kuin isku palleaan, kun jysähtää. Todellisuus on välillä todella lamaannuttavaa...ja silloin surun on vain pakko antaa tulla.
......
Katselin äsken vanhoja valokuvia. Mulla on muutama perhealbumi täällä Dublinissa, mutta suurin osa on Suomessa säilössä vielä. Albumeissa on paljon ihania kuvia! Lähes kaikissa kuvissaan äiti hymyilee aurinkoisesti... katseensa on suora ja rehti, sellainen tyyni ja varma. En osaa selittää. Kaunis!
Niitä kuvia ei voi kauaa katsoa kyynelehtien ja surussamielin.
Ihan niinkuin aina ennenkin, äiti edelleen lohduttaa, rohkaisee ja kannustaa.
Puhaltaa pippaan, eikä enää satu niin paljoa.
Kuulen sydämessäni äidin äänen:
"Mene pikkuinen tyttäreni, elä sure minua, elä täysillä ja ole onnellinen. Minulla on hyvä olla."
Ja korvissani kaikuu äidiltä viimeisenä kuulemani sanat:
"Minä .... rakastan....sinua!"
Minä kyhnäämässä äitiä joskus v. 78-79 kesällä Helmirannan huvimajassa (kesämökki)
Äiti menossa mereen uimaan helmikussa 2005 Hangossa ....hrrrr!
Talviuinti, avanossakin, oli äitin yksi hurja harrastus!
Äiti. Maaiman kaunein sana!
42 comments:
Äitisi oli todella kaunis niin ulkoisesti kuin sisältäkin. On ollut hänellekkin varmasti raskasta päästä sinut silloin menemään mutta hän oli selvästi todella vahva ihminen ja suojeli sinua omalta surultaan.
Onnentyttö kun sinulla oli noin ihana äiti.
Kiitos avoimesta ja erittäin koskettavasta kirjoituksesta.
Halaus.
Voi MaaMaa *rutistaa hellästi*! Ei voinut ilman kyyneliä lukea koskettavaa postaustasi.
Ihanaa, että sinulla on niin kauniita muistoja äidistäsi, kauniista äidistäsi. Ja ihanaa, että pääsit hänen luokseen hänen viimeisinä elinviikkoinaan.
Voimia sinulle huomiseen Äitienpäivään, se on varmaan monella tapaa tunnepitoinen päivä.
Voi! Todella koskettava teksti, alkoi itkettää ja muutama kyynel vierähtikin.. Pitäisi itsenkin yrittää muistaa, että jonain päivänä oma äitini ei enää ole rohkaisemassa ja auttamassa, ja nauttia täysillä niin kauan kuin hän täällä on...!! Hyvää äitienpäivää!
Voi Maarilainen, osallistuin täällä Sob Festiin oikein olan takaa. Voin ehkä vähän haaleasti kuvitella mitä kaikkea oot käynyt läpi ja miten vaikeita äitienpäivät on. Monta kertaa oot näinä päivinä ollut mielessä. Monenmonta jättihalausta täältä kaukaa!
Kyllä tämä kirjoituksesi on niin koskettava ettei sitä voi ilman kyyneleitä lukea. Niin kauniisti kirjoitat äidistäsi ja niin hyvin keskeinen rakkautenne kirjoituksestasi välittyy.
Sinulla on paljon ihania muistoja ihanasta äidistäsi.
Voimia sinulle tälle päivälle ja valtavan iso halaus sinulle ystäväni.
Voi MaaMaa, haleja tähän päivään ja kaikkiin muihinkin itku ja masennuspäiviin. Kiitos avoimesta ja tunteikkaasta kirjoituksesta, itkin valtoimenaan tätä lukiessa. Olet kuitenkin onnentyttö, koska sinulla on ollut niin ihana äiti ja hyvät välit toisiinne.
Halirutistus, olet ajatuksissa!
Voi miten koskettava kirjoitus- pyyhin taalla kyynelia silmistani Aitienpaivan aamuna...
Halitus, halaus ja vaikka mita sinulle...
Olipa koskettava ja avoin kirjoitus. Nain aamulla tuli haikea olo sita lukiessa. Kiitos rohkeudestasi jakaa rakkaat muistosi kanssamme.
Enkeliaitisi oli kylla upea ihminen. Olet onnekas kun sait hanet elamaasi, vaikkakin aika oli rajoitettu.
Paljon voimia ja iso halaus!!! Kirjoituksesi antoi minulle aivan uuden merkityksen aitienpaivaksi....
*sanaton*
Kiitos Mizyena
Pidän itseäni onnentyttönä monessa asiassa ja äidillä on siihen tuntemukseen ollut aina sormensa pelissä. Kiitos äidille! <3
Iso Hali sinulle, kamu :)
Kiitos lämpöisestä rutistuksesta Minna.
Se viimeinen viikko äidin kanssa oli tosi tärkeä; saimme puhuttua ja oltua yhdessä. Ei jäänyt mitään sanomatta, ei epätietoisuutta tai vastaamatta jääneitä kysymyskiä. Monet on kysynyt, miksen mennyt Suomeen äidin viimeisiksi päiviksi, mutta en ois pystynyt. Ja tiedän, ettei äitikään halunnut minun näkevän hänen kuolevan.
Näin oli "parempi"!
Sari, nimenomaan: pitää muistaa nauttia läheisistä ihmisistä ja kertoa heille, mitä he merkitsee. Lähdön hetkeä ei etukäteen yleensä tiedä, ja olisi kamalaa jos jäisi asioita sanomatta / tekemättä!
Kiitos kun luit ja kommentoit :)
Hyvää äitienpäivää!
Kiitos mamae, mua lohduttaa se, että ihmiset mun ympärillä tietää nämä asiat: mun on helmpompi olla se, millaiseksi nämä kokemukset on mua muuntanut. Kiitos jättihalauksista!
Hyvää äitienpäivää sinulle ja terveisiä koko teidän poppoolle! <3
Kiitos Susanne!
Ihanat muistot säilyy ikuisuuden, äiti on minussa ja veljissäni ja lapsenlapsissaan :)
Kiitos halauksesta, rutistan takaisin tästä ruudun läpi, ystävä!
Kiitos haleista Susadim, ja myötätunnosta ja kauniista sanoista. Olen onnentyttö, siitä äiti piti aina huolen :)
Kiitos ebrufin myötätunnosta ja halituksista!
Toivottavasti kyynelet kuivui jo ja päivästä tulee iloinen! Hyvää äitienpäivää! :)
Heli, kiitos sinullekin! Jakaminen helpottaa ja toivottavasti myös herättää kaikki ymmärtämään että mikään ei ole ikuista niin kauan kun elämme, ja siksi pitää muistaa ottaa hetkestä kiinni ja arvostaa kaikkea mitä/ketä meillä on ympärillämme <3
Hyvää äitienpäivää sinulle! Ensimmäinen sellainen, kun itsekin olet varmasti Tuleva Äiti! :)
Anne, kun sanat ei riitä, on läsnäolo tärkeää.
Kiitos sinulle siitä :)
Tulin tässä iltapäivän helteessä kahvikupin kädessä lukemaan kuulumisia ja nyt kyyneleet valuvat valtoimenaan!!
Kirjoitit niin ihanan avoimesti äidistäsi ... en osaa muuta sanoa ... jäähyväiset ovat aina vaikeat, mutta tuossa tilantessa vielä vaikeampaa ...toivottavasti en joudu itse sitä kokemaan ainakaan lähitulevaisuudessa.
Aurinkoista sunnuntaita ja iso rutistus täältä:)
Sweet MaaMaa, kirjoitit niin liikuttavasti ihanasta äidistäsi ja se sai mulle myös kyyneleet silmiin, sillä kuten tiedät omakin äitini kuoli syöpään liian nuorena ja se oli kova pala, olimme kovin läheisiä, ihan niinkuin te., Äitisi oli niin kaunis ja kertomasi mukaan myös kovin urhea vaikka tiesi loppunsa tulevan.Omakin äitini pelkäsi,mutta otti asiat tyynesti,ja itseni oli vaikeaa käsittää se.Ite olin 8 kuukauden sairauden ajan aika murtunut.
Kauheasti haleja sulta ja onneksi ihanat muistot ovat jäljellä!
Finkinja, kiitos myötätunnosta! Ne jäähyväiset olivat toivottavasti elämäni vaikeimmat, mutta jollaintapaa oli ehkä hyvä että saimme kaikki valmistautua väistämättömään... kunpa se vain ei olisi niin tuskaista...
Toivon ja USKON että sinä et joudu hyvästejä jättämään lähitulevaisuudessa! Miehesi parantuu, aivan varmasti!
Kiitos halista, rutistan takaisin!
Ja mene nyt nauttimaan helteisestä sunnuntaista! :)
Hyvää äitienpäivää!
Kiitos Yaelian. Ja haleja sinulle tälle päivälle myös...saman läpikäyneenä...
Syövän sivusta seuraaminen on kovaa, koska ei voi tehdä mitään... Sitä toivoo ihmettä ja parannusta, ja huonojen uutisten kuuleminen on lamannuttavaa... Mutta olen kuullut kaikilta vastaavia kokeneilta, että itse potilaat ovat aina ne jotka ovat vahvoja ja tyyniä, jopa positiivisempia kuin aikaisemmin. Se on käsittämätöntä ja kunnioitettavaa!
Kunnioitetaan muistoja, häntä pystyyn ja iloisena eteenpäin: ei ne äidit halua että lapsensa ovat surullisia! :´)
Taallakin istutaan nyt aamulla koneen aaressa naama kyynelissa. Voi MaaMaa...
Kaunis kirjoitus ja ihana aiti sinulla.
*iso hali*
Kiitos Susa, myötätunnostasi
Haleja takaisinpäin myös, ja äitienpäivän toivotuksia sinulle, sinä olet ihana äiti lapsillesi
ja ihana blogiystävä minulle ;)!
Kuten muutkin, ei tätä voi itkemättä lukea. Oon itse ihan yhtä äidin tyttö kuin sinäkin.. Haleja ja jaksamista!
Sydammella haluan halta sinua.Kertomasi oli koskettavaa luettavaa.Sita ei kuivin silmin pystynyt lukemaan.Sinulla on aarettöman kallisarvoset muistot,joita vaalia. Se on suuri rikkaus.Aitisi on ollut kaunis ihminen,niin naöştaan,kuin sydammeltaan.Olet onnellinen.
Kiitos Jaana haleista.
Takaisinpäin myös rutistus! :)
Kiito kauniista sanoistasi, sateenkaari.
Vaalin muistoja ikuisuuden! Olen onnellinen ja kiitollinen siitä mitä minulla on ja on ollut. Jatkan elämää selkäsuorana ja otan siitä ilon irti; juuri niinkuin äiti jokatapauksessa oli minulle suunnitellutkin... :)
Todella koskettavaa luettavaa, kauniita muistoja.
En kyennyt eilen kirjoitustasi kokonaan lukemaan. Tanaan luin sen ja kyyneleet valuvat yha valtoimenaan.
Kirjoituksesi oli todella kaunis ja koskettava, onneksi sinulla on niin paljon hyvia muistoja aidistasi!
No olipa itkufiesta lukea tama kirjoitus, ja kaiken lisaksi viela katsoa samalla Bollywood-elokuvaa (jossa just ne kohdat menossa, missa aina itken..) :*(
Tuli myos mieleen viime kesa, kun olin viimeista kertaa katsomassa isaani, joka sitten heinakuun lopussa kuoli myos syopaan. Samankaltaisia tunteita..
Pomme, kiitos kommentistasi.
Muistot elävät onneksi ikuisesti! :)
Suzhouren, kiitos myötätunnostasi. Vaikka muistot äidin viimeisiltä viikoilta ovat surullisia, niin onneksi niissä on myös kauniita kohtia. Ja kaikki muut muistot äidistä ovat onnellisia ja iloisia! :)
Stello, itku tekee sillointällöin hyvää: se on puhdistavaa.
Otan osaa isäsi poismenosta, minähän menetin isäni heti äidin perään myös; hän jaksoi vain 3,5kk ilman äitiä... Mutta lohduttaa, että kuolema on poislähtijälle usein helpotus. Se on vain me eloa jatkavat, joille se on raskasta ja vaikeaa ... Mutta elämä jatkuu; ONNEKSI! Haleja sinulle Brayhin!
Huh, piti lopettaa kesken tekstisi lukeminen eilen illalla, kun oli niin kyyneleiset silmät, ettei teksti enää näkynyt. Paljon tuli muistoja mieleen oman äidin kuolemasta. Minä sain silloin työnantajalta viikon ylimääräistä lomaa ja pääsin Suomeen ja ihan kuin äiti olisi odottanut ja taistellut pysyäkseen hengissä, että ehti näkemään kuopuksen ja sitten kuoli sillä viikolla. Mutta ihanat muistot meillä on molemmilla äideistämme♥
Allu, se on uskomatonta miten tosiaan tuntuu että sairas ihminen pystyisi kuolemaan vasta kun on ihan valmis. Äitikin tuntui "antavan periksi" vasta sitten, kun oli nähnyt kaikki hänelle tärkeät ihmiset vielä yhden viimeisen kerran.
Onneksi sinäkin ehdit äitisi luokse vielä viimeisillä hetkillä!
Ja onneksi muistot säilyy ikuisuuden. Iso hali sinulle Allu ja kiitos myötätunnosta ja kommentista! <3
En voi muuta kuin yhtya kaikkien muiden kommentteihin, ihanasti osasit kirjoittaa vaikeasta ja surullisesta kokemuksestasi... Toivottavasti paivasi oli mukava, ihan varmasti kuitenkin haikea. Ihanaa, etta sulla on viela mummu elossa ja hyvakuntoisena! Mulla ei ole juurikaan isovanhemmistani muistoja, menetin kaikki ihan pienena lapsena. Vanhempanikin asuvat nyt maapallon toisella laidalla ja kieltamatta joskus kay mielessa, etta mitas jos he sairastuvat yllattaen tai jotain muuta ikavaa tapahtuu... Hyvaa viikonalkua taalta kaukaa!
Kuinka kauniisti kirjoititkaan äidistäsi, kyyneleet vain vierivät poskilla.
Heidi, kiitos.
Kyllä se päivä meni lopulta ihan mukavasti, vaikka välillä tuli tippa linssiin. Mutta kaikkien teidän ihanat kommentit ja yleensä se, että purkasin oikeen kunnolla blogiin mietteet, auttoi!
Aurinkokin paistoi uskomattoman kirkkaasti eilen Dublinissa; ehkä äiti lähetteli säteitä ;)
Kun on pitkä välimatka läheisiin, niin tunteet jollain tapaa vahvistuu ja tulee useammin sanottuakin ne tunteensa; ainakin näin mulle on käynyt.
Kiitos Vilijonkka myös sinulle myötätunnostasi ja kommentistasi!
Kaunis, niin kaunis kirjoitus. Se mitä kommentoit blogiini eilisistä auringonsäteistä pitää paikkansa, äitisi silitti poskiasi.
ISO halaus ja voimia viikkoon, ja kohtahan te taas reissussa!
Pakostahan tässä silmät kostuu. Koskettava kirjoitus.
Kolmas kerta toden sanoo, yritin kommentoida pari kertaa mutta tuli itku... Olet kokenut ihan hirvittävän iskun. En voi edes käsittää sitä. No, ehkä ihan aavistuksen kun jouduin hyvästelemään rakkaan "varamummon" sairaalavuoteella. Hän oli erittäin läheinen. Mutta onneksi sinulla on hani. Ja elämä menee eteenpäin, niin se vain on. Luojalle kiitos kaikista ihanista muistoista. Kauniisti osasit kirjoittaa.
Sinussa taitaa olla äidin näköä, ainakin pikaisesti kuvista niin päättelisin? -Sanna A
Voi Maamaa! Osallistuin myös Sob Festiin täällä. Lähetän sinulle hurjan ison rutistushalin ja nenalta kuolaisen pusun!
Kiitos RouvaHoo!
Nykyään ajattelen monista "sattumista" että äiskällä on sormensa pelissä. ...
Kiitos haleista, takaisin kanssa! <3
Kiitos myötätunnosta Jonna :´)
Sanna A, hyvä että yritit kommentoida uudelleen (ja uudelleen), kommentit merkkaa paljon :´)
Osanottoni "varamummon" poismenosta!
Kyllä kaikkien läheisten menettäminen on surullista.
Todellakin: onneksi mulla on hani, ja mun veljet + perheensä ja hanin perhe ja omat tädit ja serkut ja sokerina pohjalla rakas mummuni! :)
Ihmiset on sanoneet, että mussa on paljon äidin näköä...ja olen aina kovin imarreltu; äiti on mielestäni niin kovin kaunis! Kiitos!
Kiitos Ratón ... oltiin näköjään samaan aikaan kommentolootassa.
Kiitos myötätunnostasi ja rutistushalista ja eritysesti suloisesta nenan kuolapususta :´)))
*Snif*, ihana kirjoitus. Liityn kyynelehtivien sekaan.. Rutistus sinulle, ((MaaMaa))!
Kiitos lohduttavasta rutistuksesta, Sennie :´)
Kaunista...
Minunkin blogissani on äidin muistelua...Hän kuoli 4-kymppisenä.
Kiitos kommentista Jarna :)
Kävin lukemassa postauksesi äidistäsi ja sekin on todella kaunis! Ihania muistoja!
"mikään ei ole ikuista niinkauan kuin elämme" (arnold zweig)
Kaunis, erittäin koskettava kertomus muistoistasi...
Olet kyllä ihan äitisi näköinen :-)
Nyt vasta pääsin tämän lukemaan ja kyllä kyyneleet vaan tirahtivat minunkin silmäkulmiin. Olen varma, että äitisi seuraa elämääsi ja askeleitasi, tukee vaikeissa paikoissa ja suikkaa suukon poskelle iltaisin kun olet jo nukahtanut :)
*supersuurirutistus*
Kiitos Nina
Ihanaa, että näet minussa äidin näköä! :)
Joissain kuvissa minäkin sitä näen tosi paljon, vaikka "luonnossa" olenkin aika tasan sekoitus äitiä ja isää :)
Celestria, kiitos myötätunnosta.
Äitini (ja isäni, joka menehtyi 3,5kk äidin jälkeen), lähettelee usein pikkuisia merkkejä läsnäolostaan ja sen sijaan että olisivat sielä suomessa Hangon mökillä, niin ovatkin ihan JOKAPUOLELLA :)
Kiitos supersuuresta rutistuksesta, se oli lämmin ja lohduttava.
Molempien vanhempieni hautaseppeleeseen liitin seuraavan kauniin Eino Leinon runon:
"Nyt olen vapaa
ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa
vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä."
Lueskelin näitä vanhoja kirjoituksiasi kun olen uusi lukija ja voi miten koskettavasti kirjoitit äidistäsi. Ekojen rivien jälkeen piti hakea paperia. Itkin koko ajan tätä lukiessa. Sulla on tosiaan ollut ihana äiti. Ja noita muistoja voi kantaa mukanaan aina. Kiitos, että jaoit tämänkin :)
Miia
Kiitos kommentista Miia, kiva saada niitä näihin vanhoihinkin postauksiin! :)
Mä olen aina ollut kovin avoin kertomaan äidistä ja isästä. He olivat suurenmoisia ihmisiä ja haluan että ihmiset tietää sen - ja äidin vahvuus ja rohkeus sairaudenkin aikana oli uskomatonta. Nämä kokemukset ovat muokanneet mua paljon ja tehneet minusta sellaisen kun olen nyt.
Äitin kuva on yöpöydällä, aina. Hymyilee siinä rohkaisevasti ja rakastavasti. Tunnen hänen läsnäolon usein. Elämä jatkuu ja äiti elää meissä :´)
Post a Comment