Munuaiskontrolli

Olin tänä aamuna puolivuosittaisessa munuaiskontrollissa.
Mulla on kesällä 1997 todettu IgA Nefropatia, eli eräänlainen krooninen munuaistulehdus. Alkuaikoina se vaivasi enemmän; munuaiset (kirjoitin ekaks "munaiset" :D) päästi läpi paljon proteiineja ja punasoluja, mulla oli usein virtsarakon tulehduksia ja jos vähänkin nuhatti, niin erityisesti punasoluja pääsi läpi enemmän: pissa oli karmaisevan punaista ja hemoglobiini oli alhaalla. Oireilujen jatkuessa multa otettiin munuaisesta koepala (sattui perkeleesti!) ja sitten sain nimen taudille, jota ei voi parantaa.

Kaikki nuo oireilut tietty huolestutti kovasti, mutta yritin kuitenkin elellä normaalisti ja pysyä terveenä flunssista ja istua aina jonkun lämpöisen päällä yms. Luin silloin parikymppisenä jostain (liian) vanhasta lääkärikirjasta taudistani, ja siellä kerrottiin, että tauti on harvinainen ja yleisempi miehillä kuin naisilla. Siinä joskus 70-luvulla kirjoitetussa lääkärikirjassa sanottiin, että noin 25%:lla sairastuineista munuaisten toiminta heikkenee rajusti tai lakkaa kokonaan noin 20vuodessa taudin toteamisesta. Tiesin jo silloin, että lääketiede on tietysti edistynyt kovasti, eikä moisia tilastoja pitäisi uskoa, varsinkaan kun niitä lukee ikivanhoista kirjoista! Mutta yksinollessa ja öisin maalailin pieneen mieleeni pelottavia tulevaisuuden näkymiä; joudunko 40v mennessä dialyysihoitoihin tai munuaissiirtoon.... lamaannuttava pelko painoi mieltä usein!

Kerran v97 loppuvuodesta olin sitten kävelyllä hyvän ystäväni kanssa pimeässä syysillassa läheisellä pururadalla. Rupateltiin mukavia ja yritettiin olla katsomatta pimeään metsään valaistulta kävelyradalta, ettei alettaisi pelkäämään raiskaajia ja villieläimiä. Pururadan puolivälissä reitti teki jyrkän uukkarin. Siellä kaverilta aukesi kengännauha, jota jäätiin sitomaan. Jyrkän mutkan takaa kuului jotain ääniä. Me seistiin kauhuissamme sielä mettässä ja pohdittiin hiljaiseen ääneen, että mitä jos sielä se uutisissa puhuttu Espoon metsien karhu?! KARHU! Se ajatus meidän päähän jysähti kovaa. Mitä tehdään jos sielä oikeesti on karhu? ...mutta sitten järki tuli päähän ja päätettiin, että eihän sielä nyt ihan oikeesti todellakaan voi olla mitään karhua...se Espoon karhu on Nuuksion erämailla ja me ollaan Leppävaarassa kymmenien kilometrien päässä Nuuksiosta! Todennäköisyys törmätä mesikämmeneen täällä on ihan minimaalinen!
Vielä vähän pelokkaina, mutta päättäväisinä jatkettiin kävelyä, eikä sielä mutkan takana oikeestikaan ollut yhtään mitään. Naureskeltiin pelollemme ja oltiin ylpeitä, että uskallettiin jatkaa matkaa pelosta huolimatta.
Ja sitten mä tajusin, että tuohan oli aika vertauskuvallinen hetki! Se pururata oli vähänkuin mun elämä ja se karhu oli vähänkuin mun sairaus. Nykylääketieteessä ne prosentit mun taudin pahenemiselle on paljon pienemmät, ja myöskin hoidot paljon tehokkaampia. Munhan koko elo menisi hukkaan jos pelkäisin sellaista, mikä ei todennäköisesti tule ikinä tapahtumaan (dialyysit ja munuaissiirrot)! Uskallan kävellä autotien yli, vaikka on aina mahku että jään auton alle! Uskallan lentää matkakohteisiin, vaikka lento-onnettomuuksiakin tapahtuu sillointällöin. Enkä todellakaan ole peloissani tai huolissani, kun kuljen autotien yli tai kun istun lentokoneessa. Miksen uskaltaisi elää tavallista elämää ihan rauhassa, ilman että olen huolissani asiasta jota ei todennäköisimmin ikinä tapahdu?!
Tulin siltä kävelyltä kotiin uudesti syntyneenä ja elämäniloisena!

Enkä sen jälkeen ole antanut peloille valtaa. Ja onneksi en ole; sillä mitään ei ole tapahtunut ja kaikki arvot on edelleen kohdallaan.
Tänään kerrottiin sairaalassa, kuten kaikkina muinakin kertoina, että mun munuaiset toimii 100% täydellisesti, proteiineja ja punasoluja ei enää tule läpi ollenkaan (mikä tarkoittaa, että tulehdusarvot on kohdallaan). Verenpaine on myös upeat 120/70 -- 4 vuotta sitten verenpaine nousi mulla kattolukemiin (tapahtuu lähes 99% varmuudella kaikissa munuaistaudeissa), joten syön päivittäin verenpainelääkkeen. Ja nehän auttaa :)

Hoitsut yliopistollisessa sairaalassa, missä tänään siis olin, ovat aivan mielettömän herttasia!
Irlantilaiseen tapaan ne kutsuu mua (kuten kaikkia potilaita) "Honey", "Pet", "Sweetheart" ja "Darling" :) Ja, sokerina pohjalla, olin punnituksessa vaan 63kg (kaikki vaatteet ja kengätkin jalassa!), joten olen saanut karistettua kesäkilotkin suurinpiirtein kehosta!

Seuraava kontrolli taas ½ vuoden päästä.
Kun tänään lähdin lekurin huoneesta, sanoi tuo ystävällinen mies:
"We are very happy with all your results. You don't have to worry about a thing. Now, go and enjoy your life!"
En voinut muuta todeta kuin että "Yes, sir!" :)

Lallallaa!
Olen niin iloisella mielellä!
Jatkan eloa, pidan itsestani hyvaa huolta ja nautin jokaisesta hetkesta kyballa.

Jos huolia ilmenee matkalla, ne hanskataan sitten kun on ajankohtaista.
Ihanaa viikonloppua kaikille!!