Kälypäivitystä

Mun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa päivitystä hanin siskon tilanteesta, eli se "Tanskan sisko", jolla oli vakava aivoveritulppa puolitoistavuotta sitten oman 50v synttäripäivänsä aatonaattona...

Sisko on toipunut hyvin, on ollut kotona jo pian vuoden päivät. Hän pystyy jonkun verran kävelemään, mutta vain jos pystyy ottamaan jostain tukea ja silloinkin vain lyhyitä matkoja. Toisin sanoen hän pystyy kävelemään kotosalla, mutta ulos lähtiessä mukana on pyörätuoli. Vasen jalka ei ihan tottele, ja vasen käsi on edelleen täysin halvaantunut; se ei todennäköisimmin enää palaa toimintakykyiseksi. Kasvot eivät ole enää 'droopy', vaikka jonkinverran vähäilmeisemmät kuin aikaisemmin. Äänensä on kuulemma myös aika monotoninen ja sävytön, sillä äänihuuletkin vaurioituivat kaiken keskellä. Se harmittaa siskoa paljon, sillä hän on aina ollut hyvä laulaja ja rakastanut laulamista - säveltänyt ja sanoittanut paljon hienoja laulujakin! Nyt ei voi soittaa pianoa kuin yhdellä kädellä, ja lauluääni on poissa.

Yksi itse asiassa aika erikoinen vaurio, mitä siskolle on jäänyt siitä, että aivoista on osa poistettu (se verenvuodosta vaurioitunut osa) on se, että siltä on kadonnut sellainen "hienotunteisuus-filtteri", jonka avulla tietäisi mitä ei pitäisi ihan suoraan muille ihmisille sanoa. Eli sisko usein töksäyttelee ihan suoraan päin näköä ihmisille mielipiteitään, kun ei osaa niitä filtteröidä pois.

Esim. joku tuttava oli pyytänyt siskoa tulemaan jokukerta kylään, niin sisko pokkana sano päin naamaa "En varmaan tule, kun en minä oikeastaan tykkää sinusta kovin paljoa" ... Myöskin sanoo kiertelemättä, jos jonkun tekemä ruoka on pahaa, tai jos joku on ostanut uudet kengät jotka hänen mielestä on rumat ... Sisko on erityisessä valmennusterapiassa tämän kanssa, jossa sille yritetään uudelleen opettaa miten erottaa sellaiset asiat joita ei pidä ihan suoraan sanoa ... aivothan on tunnetusti uskomaton elin; lähestulkoon kaiken voi oppia uudelleen ja aivojen eri alueita voi valmentaa uusiin tehtäviin, vaikka ne ei alunperin olisi sille alueelle kuulunut.

... Mutta nämä kaikki on pientä verrattuna vaihtoehtoihin! Sisko on positiivinen ja taistelija. Hän rakastaa edelleen musiikkia ja kokkailee ajankuluksi hyviä ruokia. Hän käy ahkerasti fysioterapiassa ja on alkanut kirjoittamaan todella upeita ja hauskoa, vähän ironisia aforismeja elämästä, joista aikoo kuulemma koota kirjan! (hän on kirjottanut muutaman lastenkirjan jo "aikaisemmassa elämässään", joita on Tanskassa julkaistu.)

Hanilla meni TODELLA pitkään, ennenkuin hän pystyi 'kohtaamaan' tapahtuneen siskon kanssa.
Hän pelkäsi hurjasti ottaa siskoonsa yhteyttä, ja vältteli sitä tilannetta melkein vuoden! Mä en häntä yhteydenottoon painostanut, mutta kun oltiin syksyllä San Fransicossa hanin toisen isosiskon luona, niin se "frisco-sisko" patisti hania vihdoinkin ottamaan sen ensimmäisen askeleen; se merkitsisi tanskan siskolle paljon!

Muutama viikko SFO:n  matkamme jälkeen hani sano mulle yksi kaunis ilta: "Mä soitan siskolleni!" ja mä kysyin "ai "amerikan siskolle"" ja hani sano "Eiku "tanskansiskolle"". Mä hiljaa mielessäni yllätyin hurjasti, ja hypin mielessäni ilosta.

Se puhelu oli vaikein puhelu mitä hani on kuulemma ikinä tehnyt. Jälkikäteen hän kertoi mulle, että itki kuin lapsi puhuessaan siskon kanssa... Mutta valtaisa kivi lähti tietysti hartioilta, kun vihdoin uskalsi soittaa... ! Hani oli pelännyt sitä, ettei osaa suhtautua oikein. Mitä sanoa? Miten käyttäytyä? Pitääkö noteerata se, että toinen onkin yhtäkkiä vammautunut? Ja jos joo, niin miten se tehdään ilman että 'säälii' - sillä sitä ei usko siskonsa haluavan.. Ja jos ei saa noteerata, niin miten muka voi olla 'kuin ei mitään' ..? yms.

Hani myönsi siskolleen heti kättelyssä, että häntä  pelottaa ja että on huono omatunto, kun ei ole uskaltanut / halunnut ottaa yhteyttä. Sisko ei ollut asiasta moksiskaan, ymmärsi täysin pikkuveljeänsä. Puhelu meni melkein niin, että sisko lohdutteli hania enemmän kuin toisinpäin :D

Nuo kaksi sisarusta ovat kyllä hyvin läheisiä, ja kovin samanlaisia: aina olleet huonoja molemmat pitämään varsinaista yhteyttä mutta sydämessä molemmat tietää missä mennään ja että toisistaan välittävät. Olivat siitäkin puhuneet nyt puhelimessa. Ja sitten ihan vaan arkisia asioita lopuksi. Hani oli sanonut siskolleen myös sen, että minä olen jo pitkään sanonut että meidän pitää mennä Köpikseen perhettä morjestamaan.  Sisko sanoi siihen, että tottakai tuutte ja että "mä teen teille ruokaa" - ja vitsaillut perään, että se on erimakuista kun sitä valmistaa vain yhdellä kädellä :D

...Me ei kyllä edelleenkään ei olla siis siskoa nähty sairaskohtauksen jälkeen (ei olla muutenkaan oltu tanskassa!) Mutta nyt on ainakin ensimmäisen vaikein askel otettu, ja hani on siskon kanssa nyt tosi usein puheissa. Varmasti se varsinainen kasvotusten kohtaaminen tulee olemaan uusi jännitysmomentti ja tunnekuohutilanne, mutta kyllä me siitä "selviydytään"!

Toivottavasti kesällä saadaan järjestymään käynti Köpiksessä!
Tai ehkä sisko reissaa meitä katsomaan ... hän on menossa nyt koko toukokuuksi San Franciscoon isosiskon luokse, joka on aivan mahtava piristysruiske varmasti!
Ihanaa!

Sellainen sekopääpostaus.
Toivottavasti tuli pointti esiin! :D