Yleensä aina viritän crossariin session pituudeksi 30 minuuttia, tarkoituksena painaa se puolituntinen tasaisen tappavaa suht kovaa tahtia, ja sitten vaan lopussa nähdä kuinka pitkän matkan ehdin siinä ajassa taittaa.
... mutta joka kerta kun se 30 minuuttia tulee täyteen, niin 'matkamittarissa' on jokin epämääräinen lukema, kuten esim. "4853" metriä ... ja sellaiseen lukemaanhan mun perfektionisti-mieli ei halua jättää treeniä... eli aina kiritän lopuksi vielä 'yliajalla' niin, että on kiva tasaluku taulussa: 5km.
Siinä treenatessa mietin taas kerran sitä kuuluisaa Cooper- testiä: sitä missä testataan ihmisen kunto sen perusteella kuinka pitkän matkan ehtii kulkemaan 12 minuutissa. .... mä nimittäin vihaan Cooperintestiä; kouluajoilta siitä on vaan jäänyt kamala maku suuhun. Jotenkin se rajattu aika mua siinä ahdistaa. PALJON mielummin ottaisin tavoitteeksi juosta 2kilsaa, ja katsoa kuinka kauan siihen menee aikaa sen sijaan, että yrittän päästä mahdollisimman pitkälle 12 minuutissa.
Ja tuo miete vei mut analysoimaan itseäni:
Mitä se tarkoittaa, että mun mielestä on tärkeämpää edetä tietyn pituinen matka ja testata kuinka paljon aikaa sen taittamiseen menee, kuin testata se kuinka pitkän matkan jossain tietyssä ajassa pystyy etenemään...? Kuinka tällaisen ajattelutavan voisi soveltaa elämään yleensä?
Kai se on vain se perustavoite, että haluan päästä perille.
Useinkaan mua ei haittaa kuinka kauan siihen menee, kunhan sinne pääsen.
..Mun mielestä puoliksi tehty on sama kuin "ei tehty", joten jos jotain aloitan niin haluan sen tehdä loppuun - eikä siinäkään yleensä haittaa kuinka kauan asian tekemiseen mahdollisesti menee. Pääasia, että tuli tehtyä kunnolla loppuun asti.
Mutta mitä jos aika loppuu kesken?
Olisiko ollut sitten kuitenkin tärkeää vähän kiirehtiä ja käyttää oikopolkuja?
Tai mitä sitten tapahtuu, jos ehtii perille paljon aikaisemmin kuin mitä oli alunperin ajatellut? Jatkaako sitten vielä vähän matkaa eteenpäin sillä 'luppoajalla'? Vai jääkö nauttimaan perilläolosta?
Tai mitä jos ei ikinä löydä sitä paikkaa, missä tuntee olevansa perillä?
....
... olin ylläolevien mietteiden kanssa ihan solmussa eilen siinä crossarilla, rupesi melkein ahdistamaan! Onneksi tuli se 30 minuuttia siinä sitten täyteen, ja sitten painoin sen minuutin ekstraa jotta matkamittarissa oli se 5km ... Olin tyytyväinen: *perillä!* :)
... Sitten tulin kotiin. Kävin suihkussa. Istuin soffalle. Sohvalla oli mun runo-/aforismivihko, jota olen jo teini-iästä asti täytellyt sieltä sun täältä poimimillani säkeillä. Avasin vihon summanmutikassa, ja silmään osui tällainen:
"Kaikki tiet vievät viimeiseen päämäärään.
Matkalla olo on perille tulemista.
Ei sellaista olekaan, joka ei kelpaa mihinkään."
Selasin lisää vihkoani, ja siellähän oli monta vastaavaa lorua:
"Everyone wants to live on the top of the mountain,
but all the happiness and growth occurs
while you're climbing it."
Ja vielä Tommyn ihana runo:
"Muuttolinnut,
asiastaan ehdottoman varmat,
uskonsoturit,
lähtevät nuolten sekaan,
vain höyhenet aseinaan,
voittajina,
sillä se
joka kykenee nousemaan siivilleen,
on jo päässyt perille."
Meni siis todella syvälliseksi ... ja ihan hyvä niin: joskus pitää ajatella syvällisiä ja hahmotella omia päämääriään, tavoitteitaan ja miettiä sitä miten ne saavuttaa. Tavoitteita pitää olla, ja töitä pitää tehdä lujasti niitä saavutellakseen. Usko kykyihisi. .... Mutta älä unohda nauttia siitä, mitä sinulla on NYT ympärilläsi. Äläkä ole liian tiukka sunnitelmissasi, jätä tilaa yllätyksille - kurki sivuteille, nurkkien taakse... joskus voi vaikka oikaista, joskus ottaa pidemmän reitin. Päämääräkin voi vaihtua... tärkeintä on nauttia matkasta...
..........
Mitäs ajatuksia tämä sinussa herätti? :)
6 comments:
"Tai mitä sitten tapahtuu, jos ehtii perille paljon aikaisemmin kuin mitä oli alunperin ajatellut? Jatkaako sitten vielä vähän matkaa eteenpäin sillä 'luppoajalla'? Vai jääkö nauttimaan perilläolosta? "
Mä jatkan matkaa. Otan jonkun toisen tavoitteen. Perillä en oo ikinä. Tai sitten oon sitä kokoajan. Mut liikkeellä. Se on mulle tärkeää.
M
Ihania nuo runot!
Me kaikki olemma matkalla.
Ken tuntee päämääränsä, löytää tiensä. (Laotse)
Vain rauha(llisuus) on kaiken suuren voiman lähde.(Fjodor M. Dostojewski)
Hieno postaus!
Ensinnäkin tuli mieleen että pääsit kyllä asian ytimeen, vaikka sulla onkin hieno ominaisuus, se, että saat asioita valmiiksi! Luulen ettei sellainen onnistu ilman tollasta "luonnollista ahdistusta", mitä päämäärättömyys joillekin (kohtuullisen onnekkaille) tuo tullessaan.
Musta taas tuntuu että oon matkalla ilman päämäärää, koska mulle päämäärästä tulee jotenkin ahdistava tunne. Ajatteles! Varmaan sitten siitä syystä mulle se Cooper ei kuulosta lainkaan yhtä karseelta kuin sellanen 2 kilsan kilpajuoksu… ;D
Koen elämän niin arvaamattomana etten edes oikein haluaisi sellaista päämäärää. Joku voisi sanoa että ajelehdin, mutta en koe sitä niin, vaan omasta mielestäni "tutkimusmatkailen". :)
Kysymys sulle, MaaMaa: Miltä susta tuntuu mennä nukkumaan, jos jotain on jäänyt tekemättä päivän aikana? Tälläsiä syvällisiä aina kämppiksen kanssa aikoinaan pohdittiin, hih! Mun kämppikseni oli tehopakkaus kaiken mahdollisen ajoissa tekemiseen ja mä olin sellanen rassukka joka varmaan mm. rahoitti leijonanosan paikallisen kirjaston toiminnasta koska ei ikinä muistanut palauttaa lainojaan ajoissa! :D Jos mä itse kadehdin mun kämppikseni päämäärätietoisuutta niin hän uteli minulta salaisuutta zen:iin mielentilaani ja oli vuosia myöhemmin ylpeä siitä, että osittain oli pientä välinpitämättömyyttä vihdoin saavuttanut. Ja nykyään itse oon tyytyväinen siitä etten viimeisen vuoden aikana muista tehneeni mitään myöhässä, niinkuin silloin nuorempana. :)
Joka tapauksessa, ollaan me sitten vapaita tutkimusmatkailijoita tai perille pyrkiviä reissumiehiä, niin tärkeintä ollee (tai no itelleni on) olla jotain, mutta mitä tahansa, muuta kuin Mrs Vesey! ;D
“Some of us rush through life, and some of us saunter through life. Mrs Vesey sat through life.”
― Wilkie Collins, The Woman in White
Hyviä syviä mietteitä ja Tyyne Inkerillä myös! Itse olen oppinut vasta iän myötä nauttimaan tästä hetkestä, koska olen tajunnut, että meillä ei muuta ole. Nuorempana porhalsin ja olin aina jo päämäärässä vaikka olin vasta matkalla :)Tykkään Tommy Hellstenin kirjoista aiheeseen liittyen.
Huomasin muuttuneeni, kun olen pienen ikäni kirkossa käynyt ja aina oli tapana aina laittaa jo seuraava virsi valmiiksi kun edellinen loppui. Kerran sitten tajusin, ettei ollutkaan mitään tarvetta kääntää sitä sivua etukäteen, vaan vasta sitten kun se alkaa :) Liekö vertaus aukeni, mutta minulle erittäin merkityksellinen oivallus.
Hyvää viikonloppua!
paulap
M, mäkin tykkään olla liikkeellä enemmin kuin paikallani, ja uusia rakennella tavoitteita/unelmia :)
Allu, eikö ookkin - mäkin tykkään :)
Anna, ihania aforismeja; kiitos!
Tyyne Inkeri, mielenkiintoista lukea sun ajatuksia :) Mä luulen että mä olen sopivasti vähän kaikkea; sen verran 'ajelehdin' että olen avoin uudelle, mutta silti pidän jostain tietyistä päämääristä kiinni. Kaksosena mulla on monissa asioissa kaksi ihan vastakkaista suhtautumistapaa/näkökantaa. Oon pikkutarkka hälläväliä tyyppi. Ja ujo huomion kerääjä :D Nukun ihan hyvin vaikka jotain asioita jäisikin tekemättä suunnitelmista huolimatta, mutta esim. keittiötä en halua jättää kaaokseen ja siivota vasta aamulla ;) ;)
PaulaP, se on totta että iän mukana tulee enemmän sellaista rauhallisuutta ja tyytyväisyyttä nykyhetkeen. Ei tavallaan TARVITSE enää suhata ja etsiä ja ymmärtää ihan kaikkea... Ihana oivallus tuo seuraava virsi - parempi välillä myös tosiaan nauttia siitä missä on eikä heti alkaa miettimään jo seuraavaa askelta :)
Post a Comment