Upea Ystävä

Tänään tapasin Pariisiin pitkäksi viikonlopuksi matkustaneen ystäväni. Vietimme koko iltapäivän yhdessä, kiertelimme kotikulmiamme, pysähdyimme muutamalle virvoittavalle juomalle ja vaihdoimme kuulumisia. Edellisen kerran näimme joulun jälkeen v2007.

Tämän Ystävän olen tuntenut reilusti pisimpään kaikista ystävistäni. Jo alle kouluikäisinä, arvioisin 4-5 vuotiaina, olemme yhteisessä pihapiirissä Olarissa leikkineet. Koko ala- ja yläasteen kävimme samalla luokalla koulua. Siinä 7-v. tienoilla olimme kuin paita ja peppu, ja sitten uudelleen 8. ja 9. luokalla. Siinä välissäkin olimme toki hyviä ystäviä, kuten edelleenkin. Vuodet ovat vierineet, välillä on pitkiäkin kausia ettei olla oltu yhteydessä, mutta mielessäni ja sydämessäni me ollaan aina oltu nimenomaan Ystäviä isolla y:llä. Ja aina vähintään synttäripäivinä olemme olleet toisiimme yhteyksissä.

Nelisen vuotta sitten, (vai onkohan siitä jo 5 vuotta... noh, anyway) huhtikuun lopulla, kuten aina, lähetin hänelle synttärionnittelut tekstarilla, mutta en saanut mitään vastausta. Ihmettelin asiaa, mutta en osannut huolestua. Muutamien viikkojen kuluttua kuulin yhteiseltä tuttavalta, että ystävä oli saanut yhtenä kauniina arkipäivänä yhtäkkiä moninkertaisen aivoverenvuodon kesken työpäivän ja käynyt läpi hätäleikkauksen. Leikkauspöydällä, kun kolmas peräkkäinen infarkti iski, hän ollut todella lähellä kuolemaa. Hän oli menettänyt muistinsa kokonaan, eikä pystynyt puhumaan eikä kävelemään. Hän ei tiennyt kuka hän oli, eikä sitä miksi oli elossa. Yhtä vanha kuin minä. Terve nainen. Lääkäriksi opiskellut ja lääkärinä toiminut Meilahdessa syöpäklinikalla.

Hän kävi todella pitkän hoitoterapian ja fysioterapian läpi, useita kuukausia. Puhekyky palasi, ja liikkuminenkin alkoi jotenkuten sujumaan. Hän näki kaikki kolmena ja toinen silmä karsasti pahasti. Kasvojen toinen puoli oli 'droopy'. Hänen äitinsä oli kertonut hänelle asioita, niin että hän tiesi kuka on, vaikkei mitään varsinaisesti muistanutkaan. Lääkärit eivät antaneet paljoa toivoa muistin palautumiselle, eikä mitään toivoa esim. töihin paluulle tai välttämättä edes itsenäisesti elämiselle.

Hänen äitinsä ei antanut periksi. Hän kävelytti tytärtään vanhoissa maisemissa, kertoi kaikesta kaiken, minkä osasi, toivoen että muisti palautuisi. Eräänä iltapäivänä he olivat istuneet yhdessä ystäväni pihassa, penkillä, ja äitinsä oli jotakin sanonut jostakin mikä siinä näköpiirissä oli. Ja yhtäkkiä ystävä oli saanut jostain muistissaan kiinni. Ihan yhtäkkiä jokin asia olikin tuttu ja hän osasi jatkaa äidin aloittaman lauseen loppuun. Mikä riemu! Ja sitä seurasi hyökyaalto muistoja, jotka suorastaan jylisi yli ja täytti pään ja sydämen! Yhtäkkiä hän muisti kuka on, mistä on tullut, ja mitä tehnyt! Ihan kaiken!! Jälkeenpäin hän on yrittänyt kuvailla mulle sitä hetkeä, jota on niin vaikea kuvitella. KÄSITTÄMÄTÖNTÄ!

Muistin mukana ystävä sai elämäntahdosta jälleen lujasti kiinni. Viimeisien vuosien aikana hän on oppinut uudelleen siis puhumaan ja kävelemään, mutta myös saanut ajokorttinsa takaisin! Hän on käynyt muutamassa silmäleikkauksissa ja näkö on parantunut paljon: hän näkee edelleen osittain tuplana (erityisesti lähietäisyydeltä), eikä sen takia aina kolmiulotteisesti, mutta kertoi juuri että kummasti sitä siihenkin tottuu. Karsastuskin on korjattu ja kasvot on palautuneet normaaliksi. Hänellä on tasapainohäiriötä, joten kävelee hieman huterasti, mutta se ei ole estänyt häntä pitämästä rakastamiaan korkokenkiä. Kävelykepin hän on heittänyt jo ajat sitten nurkkaan.

Myös kaikki aikaisemmin opittu on palannut täysin takaisin; hän puhuu sujuvasti ruotsia ja englantia, ja C-Ranskakin on vielä muistissa hienosti (toisin kuin mun C-Saksa...). Hän on takaisin töissä lääkärinä, ja vuoden sisään aikoo erikoistua nimenomaan syöpälääkäriksi.

Kun olen häntä pari kertaa aivoverenvuodon jälkeen tavannut, niin en ole voinut olla ihailematta hänen voimaa. Mikä mieletön nainen! Hän jos joku menee vaikka läpi harmaan kiven, jos sikseen tulee. Lyö nyrkillä tietä, ja pääsee läpi. Ihan mistä vaan! Mahtavaa! Ja todella vaikuttavaa! Wau!

Hän rakastaa testailla muistiaan. Juttelemme paljon 'ikivanhoista' asioista, erilaisista yhteisistä tutuista. Hän muistaa kaiken vähintään yhtä hyvin kuin minäkin - ja muistelot on niiiiiiin hauskoja! Voi mitä uskomattomia juttuja mekin ollaan yhdessä teineinä tehty :D

Sanoin edelliselläkin kerralla, kuten nytkin kun nähtiin, että ihailen häntä ja että olen mykistynyt hänen voimakkuudestaan. Ei tuollainen toipuminen ja palautuminen normaaliin elämään ihan vain tuurilla käy. Ei todellakaan. Siihen tarvitsee lujaa tahtoa, 110% päättäväisyyttä ja periksiantamattomuutta. Itsensä testailua, ja sitä että laittaa omat tavoitteensa aina sen piirun verran pidemmälle, kuin mihin tietää pystyvänsä. Ja kun itseensä uskoo, niin se on jo puoli voittoa. Never give up.

Ihana, raikuva-nauruinen, lämmin, vahva ja suunnattoman viisas ystäväni!

Kiitos että olet olemassa!

Rakastan sinua!